Runoja. Olkaa Hyvät! Ei, älkää säikähtäkö. Tarjolla ymmärrettäviä runoja. Katselemme kirjailijan kanssa mitä sairaalan ikkunasta näkyy, mitä käytävällä näkyy, ja mitä pään sisässä. Myllertääkö siellä, ovatko ajatukset solmussa vai järjestyksessä edes ajoittain. Pekka kirjoittaa aina itsestään, ei niinkään muista kuten Runeberg.
Kaikkihan tuntevat Kuopion Pekka Kejosen (s. 1941), ainakin ennettäin tunsivat lehti- ja painotaloissa, kun yhdelle juopolle piti tehdä tilaa palstoilla. Sitten Kejonen teki parannuksen oltuaan vuosikymmenen humalassa, muutti Lappiin vuosiksi ja palasi etelään, elää Vilppulassa raitista avioelämää.
Nämä runot, joita nyt koskettelen, ovat niiltä kosteammilta ajoilta: järkkynyttä mieltä, mielentilaa, pitää paimentaa ja saada kuosiin. Kerta repsahdus sentään hoidossakin:
Illalla,
kanttiinin vessassa
otettiin tukevat koraukset liekkiä ja muutama
viiva amfista.
Kun horjuin huoneeseeni
oli raikastaja hävinnyt.
Oli pyytänyt ja saanut huoneeseen ilmanraikastajan, vaan noin kävi. Ensi kerralla sanoo hankkivansa hengityksenraikastajan. Samalla usko mystiikkaan, korkeampiin voimiin ja ylihoitajaan palasi.
Ei Kejosen runoilu, niin mystistä kuin onkin, ole vaikeaa, tosin runoja erehtyy pitämään liian helppoina ja luulee, että se nyt on vain sitä huuliveikkorunoutta. Arkipäiväistä: mitä nyt ikkunasta sattuu näkymään, päässä pyörähtämään.
Itse jäin, uskokaa tai älkää, moneksi päiväksi kiinni, juutuin suorastaan, kolmeen sanaan:
olen itseni kevät
Siis toivoa sittenkin? Ei tämä ole pysyvä olotila.
Tämä näin, pisteittä, pilkuitta, isoitta kirjaimitta:
aamu on ja paikka / mielisairaala / ilta on ja paikka / sama / välillä muutamia / valoisia tunteja
Nyt vuosikymmenten jälkeen – on se kevät? Voi tätä Elämän kevättä! Hyvin mennyt, koska uutta ei ole tarvinnut kirjoittaa kymmeneen vuoteen?
Nautinto palata Pekan pakeille, muistan kyllä hyvinkin ne suorasanaisetkin: Rullaluistelijan kuoleman, Jamit ja Napoleonin epätoivon.