Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Patience Murphy on vähän päälle kolmikymppinen nainen, joka on moninaisten vaiheiden jälkeen päätynyt länsivirginialaiseen Libertyn kaivoskaupunkiin kätilöksi. Eletään vuotta 1929, suuren pörssiromahduksen aikaa. Patience, jonka alkuperäinen nimi on ollut jotain aivan muuta, on paossa surullista menneisyyttään. Hänen työtoverinsa ja oppiäitinsä, rouva Kelly, on kuollut, ja Patience on jäänyt yksin huolehtimaan kätilöntehtävistä, joihin hänellä on vain työn ja Synnytysoppi-nimisen kirjan antama pätevyys. Hänellä näyttää kuitenkin olevan luontaisia edellytyksiä alalle, ja saatuaan apulaisekseen nuoren mustan Bitsy Proudfootin hän tarttuu yhä lujemmin elämän syrjään kiinni ja pystyy kohtaamaan kaivoskylän ongelmat: on köyhyyttä, teiniraskauksia, perheväkivaltaa ja rotuennakkoluuloja. Samalla hän pystyy myös tekemään sovintoa oman taustansa kanssa; tätä taustaa availlaan lukijallekin sitten vähä vähältä.
Tuntuuko sovinnaiselta? Ehkäpä sitäkin, mutta jollakin tavalla Hope Riverin kätilö on turvallinen, konstailematon kirja. Se ei ehkä tavoittele korkeimman kirjallisen kunnianhimon sfäärejä, mutta on kuitenkin ihan taitavasti kirjoitettu ja suomennettukin ja tarjoaa hyvän vanhanaikaisen tarinan sellaisen ystäville. Kirjan kirjoittaja Patricia Harman on itse toiminut kätilönä Länsi-Virginiassa ja tietänee mistä kirjoittaa, ja mielestäni myös kirjan historiallinen puoli tuntuu osuvasti kuvatulta. Suuri lama on jättänyt jälkensä pieneen yhteisöön, takana ovat iloisen 1920-luvun jazztytöt ja helppo raha ja todellisuutta taas tyhjentyneet maatilat, suljetut kaupat ja kaivokset sekä kaikkialle kyntensä iskevä köyhyys: vain harvalla on varaa edes maksaa kätilölle rahalla, vaan hän saa olla tyytyväinen, jos saa palkkansa kinkun, kanan tai heinäpaalin muodossa.
Erityisen mielenkiintoista kirjassa oli mielestäni rotuennakkoluulojen kuvaus. Mustat ovat palkollisia ja kaivosmiestenkin parissa alempaa kastia, ja myös Ku Klux Klanin toimintaa sivutaan. Patience miettiikin, että ”taas kerran tajuan, miten kaukana toisistaan mustien ja valkoisten maailmat ovat, aivan kuin oikea ja vasen käsi, joista kumpikaan ei tiedä, mitä toinen tekee.”
Hope Riverin kätilö ei pyörrytä lukijaansa juonenkuvioiden tai henkilöhahmojen yllätyksellisyydellä, mutta aina välillä on mukava lukea jotain tällaista turvallista ja maanläheistä.
