Homo Deus on jatkoa paljon kehutulle Sapiensille. Edeltäjä maalaili lopussaan tulevaisuudenkuvia, niitä täydennetään nyt tässä kirjassa. Kirja aloittaa kertaamalla hieman ihmiskunnan historiaa ja humanismin nousua ja pohtii sitten, millaisia tulevaisuuksia meillä voi olla edessämme.
Yuval Noah Harari näkee aika isoksi ongelmaksi sen, miten tiede on muuttumassa kaikenkattavaksi oppijärjestelmäksi, joka näkee kaikki organismit algoritmeina ja elämän pohjimmiltaan datankäsittelynä.
Tämä dataistinen ajattelu on ongelmallista, koska se avaa portin sille, että orgaaniset algoritmit ovat korvattavissa ei-orgaanisilla. Jos äly eriytyy tietoisuudesta ja ei-tietoiset, mutta erittäin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse, mitä siitä seuraa yhteiskunnalle ja politiikalle?
Huolenaiheet voivat kuulostaa futuristisilta, mutta eivät ole tuulesta temmattuja. Ihmisen psykologiaa ja aivojen toimintaa tunteva tietää, että ihminen ei ole luotettava havainnoija, eikä välttämättä tiedä itsekään täysin, miksi toimii kuten toimii ja päätyy niihin päätöksiin, joihin päätyy. Kertova minä ja kokeva minä puhuvat eri kieltä ja ulkoinen algoritmi voi siten leikata savuverhojen läpi tavalla, johon ihminen ei itse pysty.
Hararilla on myös kiinnostavia näkökulmia uskontoon ja hengellisyyteen: uskonnon käsite on hyvin laaja ja käsittää monenlaisia aatteita, joihin ei liity yliluonnollisuutta, ja toisaalta hengellisyys ei välttämättä ole täysin yhteensopivaa uskonnollisuuden kanssa.
Homo Deus esittää siinä määrin kiinnostavia kysymyksiä, että mielestäni se kannattaa lukea: vaikka olisi näkemyksistä eri mieltä, olen varma, että kirja herättää mielenkiintoisia ajatuskulkuja.