Runon äärellä tässä ollaan, mutta älkäämme pelästykö, vaikka peräti kalevalamittaisen runon – tuon aataminaikaisen. Sillä ex-lehtimies Erkki Jormanainen hivuttaa runonsa hiljallensa nykypäiviin iskien tietokoneensa tulille:
”Hevit kohta hilkuttelen, revin rokkia rajusti, euroviisuja vetäisen, ratoksenne rallattelen, sometusta sottaelen, maanittelen mainoksia.”
Tosin pian pois kääntyen, perääntyen pakon edessä, kun tietokone teki tepposensa:
”Tilttasipa tietsikkani, piippasi pahemman kerran, taplettini tulta tuiski”
Ja pah! – ’Bitit karkas portahalle, paineli pihan perille’.
Tekopeliä koko nykyaika. Toista se oli ennen ja on edelleenkin, jos vain osautuu paikkoihin, missä ihminen on omimmillaan: luontoon, luontoon rousseaulaiseen. Siellä on kaikki tarvittava lepoon ja rauhaan.
Siellä on myös eläväisten eläinten kirjo; runoilija löytää ainakin matikanmötikän, pupun, hiiren, saunapöllön, saukon, ’mehon’, närhen, pullasorsan, ketun, majavan, oravan, kissan, hirven ja – tassun jäljet itse metsän kuninkaan.
Niin ja mustikat, mesikat, mansikat. Nauttii nuotiokahvit ja kosken kuohuloista kuulee, että on aika kirjata kaikki autuudenhyvä ylös: ”Käski kehno pännän panna kynäilemään kylläksensä.”
Kuulijaa jää runoilija kaipailemaan: ”lukijoita laatuisia, kommentoijia kovasti, teitä kaipaan yhtä kaikki.” Eivät oikein riitä tienoon risuaijan-käki tahi variksen aploodit saati harakan kumarrukset.
Niinhän ne muutkin runoilijat pienine painoksineen. Valitettavasti, vaikka runoista löytyy helpoiten ihmisyyden ydin – se minä ja minuus.
Erkki Jormanaisen runoja ilmestyi jo aiemmin tänä vuonna Seitenviis-juhlakirjassa ja lisää tässä Erkin omakustanteessa, joka on kiitos ja ylistys kotikylä-Hoilolalle Pohjois-Karjalassa. Mukana kirjassa on pohjustus kotikylän historiasta sekä kalevalaisen oppi-isän Reijo Erttolan Runo on kuin ruista söisi -runoelma.
Omat runonsa Jormanainen on niputtanut kuvaavan otsikon alle: Tuuli soitti, metsä lauloi.
Niin ne tekivät – lumolla. Huumorilla ja herkkyydellä.