Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuonna 1931 Berliinille pidettäviksi vuoden 1936 olympiakilpailut. Vain vajaata kahta vuotta myöhemmin Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa, ja muuttunut tilanne toi epäilyksiä olympiakisajärjestelyjä kohtaan. Oliko olympiakomitea tehnyt kaikkien aikojen emämunauksen? Voisiko natsidiktatuuriin luisunut Saksa todella toimia kansoja yhdistämään luotujen kisojen isäntämaana, huolimatta kaikista – erityisesti juutalaisiin kohdistuneista – ihmisoikeusloukkauksistaan huolimatta. Anton Ripponin Hitlerin olympialaiset 1936 kertoo natsiolympialaisten tarinan kisojen myöntämisestä niiden loppuun asti.
KOK:n tavoitteena oli vielä tuohon aikaan pitää politiikka ja (amatööri-)urheilu toisistaan erillään. Heti Hitlerin valtaannousun jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että tällä kerralla se ei olisi mahdollista. Berliinin kisoista muodostuikin natsien näyteikkuna ulkomaailmaan, ja kaikki pyrittiin hoitamaan niin upean mahtipontisesti kuin ikinä vain mahdollista. Hitler itse oli näyttävästi mukana kisojen seremonioissa, vaikkei hän urheiluihmisiä ollutkaan. Kaikki rakennelmat ja kisatapahtumat oheistoimintoineen olivatkin ennennäkemättömän huikeita. Natsit hallitsivat propagandan.
Juutalaiskysymystä ei tietenkään voida sivuuttaa tällaisessa teoksessa. Muiden kuin arjalaista rotua olevien kilpailijoiden osallistumista kisoihin ei monivaiheisten neuvottelujen jälkeen lopulta rajoitettu, mutta ikävällä tavalla Hitlerin rotuopilliset näkemykset lakaistiin kisojen ajaksi maton alle. Ulkovalloilla olisi ollut mahdollisuus ottaa voimakkaammin kantaa asiaan, mutta toisaalta rasismi ja rotuerottelu olivat vielä 1930-luvulla kaikkialla maailmassa täysin arkipäivää, kuten Rippon kirjan lopussa huomauttaa. On toki hienon ironista, että kisojen suurimmaksi sankariksi nousi amerikkalainen Jesse Owens, joka jo kotimaassaan oli ihonvärinsä vuoksi syrjitty, ja jota Saksassa pidettiin melkein yhtä pahana pohjasakkana kuin juutalaisia.
Pieni sivujuonne kirjassa on vuoden 1936 talvikisat Garmisch-Partenkirchenissä, jotka myös olivat saksalaisten kisat. Hitler oli kuitenkin vain vähän kiinnostunut talvikisoista, ja muutenkin talviolympialaiset olivat tapahtumana oleellisesti pienemmät kuin kesäkisat.
Ripponin kirja jää ehkä vähän pinnalliseksi kronologiseksi tapahtumaluetteloksi, eikä syvempää tapahtuman vaikutusten arviointia tehdä kuin muutaman sivun verran. Melko paljon huomiota kiinnitetään englantilaisten ja amerikkalaisten boikottiuhkaan ennen kisoja, mutta muuta maailmaa sivutaan vain vähän, jos lainkaan. Johtuuko tämä sitten kirjan alkuperäisestä kohdeyleisöstä (alkuperäisjulkaisija Pen & Sword Books on brittiläinen sotakirjallisuuteen erikoistunut yritys), mene ja tiedä.
Varsinaiset urheilutapahtumat käydään läpi sekunnin kymmenesosan tarkkuudella – tai siis yleisurheilutapahtumat, kaikille muille urheilulajeille on varattu vain yksi kokoava luku, jossa pintapuolisesti kerrotaan muun muassa Intian joukkueen maahockeymenestyksestä ja saksalaisten voimistelusaavutuksista. Varsinaisista urheilutapahtumista kertova osio on joka tapauksessa lähes piinallisen kamalaa luettavaa, ja suurin syy ei ole turhassa tarkkuudessa, vaan suomenkielisessä käännöksessä. Kääntäjä on täysin pihalla urheilulajien terminologiasta, säännöistä ja yleisestä suoritustavasta. Vaatii vähän tulkintataitoja huomata, että jalkapallo-ottelun 15 minuutin aikalisä tarkoittaakin jatkoaikaa. Jopa lajien nimet on käännetty miten sattuu. Taitovoimistelu! 440 jaardin matalat esteet! Vesipoolo! Ja talvikisojen yhteydessä laskettelu ja kaksiottelu!
Puutteistaan huolimatta Hitlerin olympialaiset 1936 on kiinnostavaa dokumenttimateriaalia viime vuosisadan dramaattisimmista vaiheista. Historiasta kiinnostuneelle kirja on hyvä valinta, mutta vain urheilutuloksia etsivän kannattaa ehkäpä etsiä ne muualta.
