Anitta Kaitajärven toinen kirja Hillankukkanyrkki jatkaa paljolti samoista teemoista kuin hänen viime vuonna ilmestynyt esikoisteoksensa Rikotut kuvat. On toista maailmansotaa ja sen tuhoisaa vaikutusta yksittäisiin ihmisiin; uudessa teoksessa esille nousevat erityisesti sotavangit ja Lapin evakot.
Nelikymppisen Veran ja hänen siskojensa Raisan ja Selman äiti, isä ja äitipuoli ovat kuolleet, äiti jo Veran syntyessä, ja nyt Vera janoaa saada tietoja heistä, koska salaisuuksia tuntuu olevan paljon. Kirja lähtee liikkeelle kultasepänliikkeestä, jossa Vera ja Raisa ovat pyytämässä arviota Olgaäitipuolelta jääneistä arvokkaista ja erikoisista koruista, mutta kultaseppä suhtautuukin niihin oudosti. Mistä naiset ovat saaneet nämä korut käsiinsä? Lukijalle se paljastetaan kirjan puolivälissä, mikäli hän ei ole sattunut näkemään sitä takakannen tekstistä…
No, tiedonjano ajaa Veran ja hänen miehensä Juhon aina Lappiin asti, jossa he tapaavat omalaatuisia vanhuksia; monella tuntuu olevan tietoja, mutta niiden irti nyhtäminen on vaikeaa. Sitten kuvaan astuu jälleen kultaseppä, Inkerin pakolainen Okko Styfi, joka lähtee pariskunnan seuraksi selkosille vaeltamaan, ja vähitellen totuus alkaa selvitä, eikä se olekaan aina kovin ruusuinen.
Henkilökuviot tässä kirjassa ovat luvalla sanoen mutkaiset ja sukulaisuussuhteissa mukana pysyminen välillä vaikeaa, mutta kirjan parasta antia ovat koskettavat kuvaukset Lapin sodasta ja sen jalkoihin jääneistä ihmisistä samoin kuin inkeriläisten kohtaloista Neuvostoliiton kupeessa. Näin ollen Hillankukkanyrkki toimikin mielestäni huomattavasti paremmin historiallisena romaanina kuin alaotsikon lupaamana rikoskirjana, vaikka kyllähän siinä lopussa aika ikävien rikostenkin pariin päästään. Kaitajärvi onnistuu luotsaamaan historiallisen juonen läpi karikoiden sortumatta saarnaamaan tai luennoimaan.
Kun Rikotut kuvat -kirjan kansi oli minun silmissäni suorastaan kamala, niin Hillankukkanyrkin kohdalla tässä on onnistuttu oikein hyvin; nyt kansikuva on kaunis ja tyylikäs.