Maarit Verronen on omintakeinen, vähän kummallisia kirjoja tekevä kirjailija. Hiljaiset joet on samoin omanlaisensa: se on katastrofiromaani, mutta katastrofiromaanit eivät yleensä ole tällaisia.
Päähenkilö Lia on vähän vanhempi nainen, yksinäinen sivustakatselija, joka kerää työkseen romua joenvarresta jossain määrittelemättömässä paikassa. Sitten alkaa rytistä: jonkin kosmisen katastrofin vuoksi tulivuoret alkavat riehua ja mannerlaatat liikkua.
Lia pääsee liikkeelle ja pakoon, mukanaan joukko orpoja lapsia. Lapsilauman kanssa Lia pakenee kiihtyvässä tahdissa tuhoutuvassa maailmassa. Aina löytyy ratkaisuja ja paikkoja joissa olla, kunnes tuho saa lisäkierroksia ja on taas lähdettävä liikkeelle.
Alle 180-sivuinen kirja on tiivis, siinä ehtii tapahtua todella paljon, eikä hengähdyshetkiä juuri suoda – silti tarinassa ei ole kiirehtimisen tuntua. Verronen osaa asetella tapahtumat sopivaan tahtiin. Lukijana ei voi kuin ihmetellä, miten maailma tuhoutuu.
Synkästä aiheestaan huolimatta Hiljaiset joet ei ole erityisen ahdistava kirja. Osittain se johtuu katastrofin luonteesta: se ei ole selvää jatkumoa tämän päivän ongelmista, vaan ikään kuin täysin sattumanvarainen kosminen keikaus, joka nyt sattui osumaan Maapallon kohdalle. Lisäksi kirja on perusluonteeltaan toiveikas.
Hiljaiset joet on hyvin omintakeista katastrofikirjallisuutta, joten se voi hyvin olla lukemisen arvoinen, vaikka ei koko genrestä niin välittäisikään.