Mitä yhteistä on suomalaisella musiikintutkijalla ja walesilaisella eläinlääkärillä, kun he saavat lopulta luvan työskennellä omien tutkimustensa parissa Mongoliassa, eräässä jurttakylässä? Ei aluksi varmaan mitään muuta kuin se, että he ovat saaneet hyvin harvinaisen mahdollisuuden tutkia omaa erityisalaansa. Seppo Salo morin huuria, hevosenpääviulua, Rhys Davies taas kaviokuumeen aiheuttajaa mongolialaisten hevosten perimässä.
Mutta aiheet eivät lopulta ehkä olekaan aivan niin vaarattomat kuin voisi luulla. Oudot tapahtumat alkavat jurttakylässä ja heidät yritetään päästää päiviltä ilmeisen tietoisesti. Lisäksi ainakin Sepon perhettä vainotaan kotimaassa ja Mongoliassakin tuntuu kerääntyvän outoja asioita eteen päivittäin. Miesten on liittouduttava keskenään, eivätkä he lopulta uskalla luottaa enää keneenkään, vaikka osa paikallisista vaikuttaakin ystävällisiltä ja myötämielisiltä.
Kun tapahtumat lopulta saavat selityksensä, se on hurjempi ja laajempi kuin kukaan koskaan voisi arvatakaan. Teknologian kehitys, DNA, erittäin vanhat asiakirjat sekä yllättävät tarinat johtavat ratkaisuun, joka taatusti yllättää lukijat.
Hiekkaan kadonneet jäljet on esikoiskirjailija Johanna Viitaselta jännitysromaani, joka tihkuu myös mielenkiintoisia asiatietoja sekä Mongolian tapoja ja ympäristön ainutlaatuisuutta. Erikoisempi jännäri, jossa on käytetty paljon tutkimustietoa sekä selvitetty asioita taatusti perinpohjaisesti, josta aina kiitokset. Viitanen tuntee hevoset hyvin taustansa perusteella, mutta silti tämän lukemisen elävyys etsi kyllä kaltaistaan. Itse luin tämän lähes hellittämättä, sillä ote säilyi hyvin eikä pahempia katkoksia tullut. Esikoiseksi jopa erittäin hyvä jännäri – arvostan tekijän otetta vanhaan kulttuuriin sekä sen esilletuomiseen.
Suositan kaikille hiukan erilaisista jännäreistä pitäville, tässä on ainesta laajempaankin suosioon. Viitaselta odottaisin lisää, tämä oli positiivinen yllätys kotimaisten jännitysromaanien joukossa.