Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomessa hevosharrastus on naisten ja tyttöjen keskuudessa varsin yleistä, jonka vuoksi onkin erikoista, että nämä ”hevostytöt” eivät kuitenkaan oikein näy ja kuulu missään. Tai jos näkyvät, niin lähinnä nuorille tytöille suunnatuissa hevosromaaneissa. Hevostyttöys onkin ennakkoluuloissa jotakin, joka kuuluu johonkin ”naiselliseen elämänvaiheeseen”, josta aikuisuuden myötä kasvetaan ulos. Ajatus on kieltämättä hassu; ei ravihevosten parissa työskentelevistä miehistä samalla tavalla ajatella, että he toteuttavat jotain sisäistä kutsumustaan, josta aikuisuuden kynnyksellä kasvetaan ulos, kun perustetaan perhe.
Keitä nämä vähätellyt hevostytöt siis ovat? Marika Riikosen Hevostytöt pyrkii osaltaan vastaamaan tähän kysymykseen. Kirjassa Riikonen kertoo sekä omasta elämänmittaisesta hevosharrastuksestaan että haastattelee lukuisia muita alan harrastajia, jotka kertovat, mitä hevostyttöys heille oikein merkitsee ja miten se on muovannut heidän elämäänsä. Kirjassa on mukana kaikenikäisiä ja -tasoisia harrastajia aina ammattilaisista nuoreen keppariharrastajaan. Toisaalta itse hevosetkaan eivät jää sivuosaan, kirjan suurin persoona on epäilemättä Riikosen edesmennyt hevonen Ulla, jonka tempaukset jaksavat hymyilyttää vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.
Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli itselleni ehkä se ilmeinen kysymys, että miksi naisten hevosharrastuksella on ylipäätään vähän nolo maine. Onhan ihmisten ja hevosten yhteinen taival historiassa ollut mitä tärkein, ja myös miehen ja hevosen välinen yhteistyö ja jopa kumppanuus on historiallisesti ollut kaikkea muuta kuin vähättelyn aihe. Sitä mukaa kun harrastus on naisistunut, on tallikulttuurista tullut kuitenkin pojille vastaavasti sopimatonta. Riikonen kirjoittaakin, että hevostytön käsitteen synnyn myötä ”hevostenkäsittelyn historiankirjoitus muuttui ainakin osittain toisarvoiseksi”.
Arvelin itse ensin, että taustalla on kenties myös se, että hevosista on tullut yhteiskunnalle tavallaan turhia, että ne eivät enää samalla tavalla edusta valtaa tai varallisuutta. Toisaalta ei voida myöskään sivuuttaa sitä arvomaailmaa, jossa miehiset kiinnostuksen kohteet ovat ilman muuta parempia ja yhteiskunnan resurssit valuvat siten lähinnä miesten arvostamille lajeille ja harrastuksille, kuten Riikonen pohtii. Perinteisissä ratsastusmaissa, kuten Isossa-Britanniassa, pojat eivät nimittäin koskaan lakanneet ratsastamasta, ja luulenpa, että näissä maissa ei tarvitse pohtia samalla tavalla harrastajien olematonta näkyvyyttä.
Riikonen ottaa esille myös talliyhteisöt, jotka ovat monesti leimallisesti naisvaltaisia yhteisöjä ja joista siten lähdetään helposti puhumaan pahaa. Folkloristiikan tutkija Helena Saarikoski kirjoittaakin vahvasta perinteestä kuvata naisten keskeisiä suhteita kielteisesti. Toisaalta tutkimukset eivät erityisemmin puolla sitä vanhaa kliseetä, että naiset puukottavat selkään, kun miehet taas sanovat asiat suoraan, oikeastaan päinvastoin.
Siispä, Hevostytöt ennen kaikkea ravistelee ennakkoluuloja ja antaa äänen ihmisille, joiden ääni ei tyypillisesti kuulu yhteiskunnassa missään. Jos jotakin kirjasta oppii, niin ainakin sen, että hevostyttöys ei ole mikään elämänvaihe vaan enemmänkin elämäntapa. Enpä tiedä antaako tämä kuitenkaan nimenomaan tietokirjana mitään erityisen mullistavaa uutta tietoa, varsinkaan itse hevosharrastajille. Kirja toi mukanaan enemmänkin samastumisen tunteita ja hykertelyä joidenkin anekdoottien parissa, vaikka omista hevosvuosistani onkin jo päälle kaksi vuosikymmentä. Kevyttä lukemista kaipaaville tämä on kuitenkin oikein mukava valinta, suosittelen!