Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Omin käsin koskettaminen ensipainokseen vuodelta 1894 tuntuu juhlavalta ja vaikuttavalta, varsinkin kun näen ukkini omakätisen omistuskirjoituksen alkulehdellä. Ja kun kirjantekijäkin on sentään Juhani Aho (1861–1921), tuo Iisalmen Mansikkaniemen Pikkupappilan poika, Suomen kirjallisuuden joltinenkin tekijä.
Kymmenen kirjoituksen verran Juhani Aho kuvailee herännäisyyttä, körttiläisyyttä, tässä 130 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Heränneitä. (Luettavissa myös Kansalliskirjastosta) Sitä miten kiivaasti nämä kävivät pappien ja pappiloiden elämäntapaa vastaan; nyt oli aika lopettaa pappien maallinen iloelämä korttirinkeineen, juhlimisineen ja tanssiaisineen. Palattava velttoudesta vakavaan kristillisyyteen. Omatunto on saatava kolkuttamaan, jotta vakavampi ote elämään tulisi varteen otetuksi.
Pappiloiden pihapiireissä ja seutuvilla kertomuksissa liikutaan; voidaan puhua kai ”lastuista” kun Juhani Ahosta on puhe. Kirjoitus on puoleensavetävää ja hyvin tulee kuvailluiksi nuo omantunnon heräämiset, lukijaakin yhä hetkauttavaksi, vaikka tietenkin voi myös tokaista, jotta aika aikaansa kutakin.
On näissä kertomuksissa vähintään sitä lampunoston henkeä ja ensimmäisen ongen tuomaa herkkyyttä. Etenkin kirjan kolmannessa palasessa ”Arka omatunto”, jossa rymyävä koulupoika surmaa piiskallaan vieraan koiran maantietä pitkin hurjastellessaan. Koira on pienen Heikki-pojan, jonka valtavan surun nuorukainen joutuu omissa nahoissaan tuntemaan:
”Koko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani.”
Yhä vaikutusvoimainen näin sadan vuoden jälkeenkin on myös kertomus ”Häät”, jotka keskeytyvät, kun pappilan maailmalta käymässä oleva pappispoika ei voi sulattaa siskonsa turhan komeilevaa ja mahtipontista juhlamenoa.
”Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta kadotuksesta!”
Puhumalla kääntyvät juhlijoiden päät alkaen morsiamesta ja lopulta jopa isä rovastinkin on kääntyminen leveästä elämästä kaidempaan ja herättävä toisenlaiseen elämänasenteeseen.
Vanhahtavaa, perimmältään lämminhenkistä kerrontaa, kirjan kertomukset kaikki tyynni. Historian sivuina näitä luen, en kuitenkaan niin äly edellä – uskomisesta kun on kyse – enkä vetele Ahon kertomuksia näin laaja-alaisesti yhteen niin kuin Ylen sivuilla Pietari Kylmälä:
”Uskonnollinen sovitus on Heränneissä kauttaaltaan kansallinen ja poliittinen hengellinen tapahtuma, joka sitoo kyräilevää, eriarvoista ja takapajuista Suomen väestöä yhteen.”
Minulle Juhani Aho on ennen kaikkea tunnetta, kuten kaunokirjallisuus yleensäkin.