Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet uudistuvat vuodesta 2016 alkaen. Toisen asteen koulutus seuraa perästä. Keskustelu koulutuksen sisällöistä ja painotuksista on aina runsasta, koulu kun tuntuu olevan aihepiiri, josta kaikilla on oma mielipiteensä – kuinka perusteltu ja minkälaiseen tutkimukseen nojaten, onkin sitten eri asia. Julkisen talouden ahdingossa meidän on pysähdyttävä miettimään, mitä ja miten opetetaan. Kaikki muutokset eivät olisi kalliita.
Koulun vika? -pamfletillaan räväkän ulostulon tehnyt kokenut luokanopettaja Maarit Korhonen on täällä jälleen, ja nyt alleviivaavassa provosoimistarkoituksessa. Koululaitos nykymuodossaan on kehitetty Preussissa teollistuvan Euroopan tarpeisiin ja oppiaineista on päätetty Yhdysvalloissa 1892. Koulun viimeinen käyttöpäivä on mennyt, koulu ei ole enää nykyistä maailmaa ja tulevia sukupolvia varten, Korhonen sanoo. Maailma on muuttunut ja koulun on muututtava sen mukana.
Pian uuden Herää, koulu! -pamfletin jälkeen Korhonen on saanut jonkin verran julkisuutta, ja oikeastaan kaikissa jutuissa on keskitytty äimistelemään, kuinka Korhonen on luopunut omassa luokassaan pulpeteista. Tämä ei kuitenkaan ole Korhosen ajatuksissa se tärkein terä – oikeastaan se on vain osaseuraus pääasiasta, joka on huomion kääntäminen lasten henkilökohtaiseen oppimispolkuun. Kaikki eivät opi samaa vauhtia eivätkä varsinkaan samalla tavalla. Opettajan ja oppilaan keskinäisten roolien murros on suurin: opettajan tulee muuttua saarnaajasta oppimisen mahdollistajaksi, oppilaan on puolestaan otettava oppiminen omakseen. Häntä vartenhan koulu on olemassa. Yhteisöllisyys, järkevät sisällöt, myönteiset oppimiskokemukset, keskittyminen muuhunkin kuin akateemiseen kyvykkyyteen – tässä ovat koulun uudet haasteet.
Maarit Korhosen Herää, koulu! on räväkkä puheenvuoro, jossa kokemus ja näkemys kohtaavat. Itse en ihan kaikkea allekirjoita, mutta perusajatuksen kylläkin. Lukekaa itse ja osallistukaa keskusteluun!