Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini sai valtaisan suosion. Niinpä tätä toista kirjaa osattiin jo odottaa ja sitä innoissaan vastaanottaa.
Henkeni edestä on kirja siitä, kuinka nainen kokee sen ajan, kun lapset ovat aikuisia, muuttaneet pois kotoa. Miten nainen, joka äitinä on aina huolehtinut kaikesta ja muista, onkin nyt ihan kädet tyhjinä, kun joo, nyt olisi se aika, kun olisi aikaa itselle, mutta miten?
Moni nainen käy läpi kaiken sen saman. Mitä teen, miten minun elämäni nyt jatkuu ja kuinka osaisin huolehtia vain itsestäni, kun olen sen vuosien mittaan unohtanut?
Sitä jopa alkaa elää niin, että tiedostaa kuolevansa ja haluaa, että hänen arkkuaan kantavat naiset. Siinäpä sitä onkin monelle miettimistä, jos haluaisi niin, ketä olisivat ne kantajat?
Usein on myös se oman kehonsa kanssa eläminen. Ei ole aina niin itsestään selvää, miten sen kanssa tullaan toimeen. Hyväksynkö itseni ja kaikki oman kehoni mitat ja omalaatuisuudet. Miten voi olla sinut itsensä ja kroppansa kanssa. Ei ole ollenkaan helppoja juttuja.
Kun suvun kesähuvila myydään ja siellä on paljon kaikkea tavaraa, mistä pulpahtaa muistoja, niihin on helppo uppoutua. Mennä tavaroista huokuviin tarinoihin ja muistaa vaikka mitä ja haluaako luopua jostain?
Muistan lukeneeni jostain, että konsonanttien kuuleminen vaikeutuu vanhemmiten ja että erityisesti s:n ja t:n erottaminen vaikeutuu. Samalla kun puristan uimapukuani kuivaksi, tavaan mielessäni, ettei mukavaa päivää-toivotuksessa ole kumpaakaan näistä kirjaimista.
Jos painii kaikkien näiden asioiden kanssa, saa varmasti aivan mahtavaa vertaistukea lukemalla tämän kirjan, missä asiat esitellään avoimen rehellisesti ja juuri niin, että kuka tahansa ymmärtää.