Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaksi ruotsalaistoimittajaa, Johan Persson ja Martin Schibbye, matkustaa Etiopiaan. Heidän tavoitteenaan on tehdä artikkeli ruotsalaisyritys Lundin Petroleumin toiminnasta Ogadenissa. Lundin Petroleumilla on epämiellyttävä maine, ja sen toiminta köyhissä sortomaissa on synnyttänyt paljon huhuja. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Ogadenissa tapahtuu puhdistusoperaatio öljykenttien turvaamiseksi. Persson ja Schibbye päättävät tutkia asiaa.
Persson ja Schibbye ylittävät Etiopian rajan luvattomasti ja liittyvät sissijärjestö ONLF:n sotilaiden matkaan. Etiopian armeija saa ruotsalaiset kuitenkin kiinni tulitaistelun jälkeen. Sekä Persson että Schibbye haavoittuvat yhteenotossa, mutta sotilaat eivät suostu toimittamaan heitä sairaalahoitoon. Ruotsalaiset vaativat ensiapua, soittoa suurlähetystöön ja asianajajaa, mutta turhaan. Ihmisoikeussopimusten noudattamisen sijaan armeija pakottaa toimittajat latelemaan videolle tunnustuksen terroristitoiminnan tukemisesta, ja heidät valeteloitetaan. Persson ja Schibbye joutuvat kohtaamaan Ogadenin julman todellisuuden: he ovat keränneet tietoa Ogadenin alueella tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista, mutta ovat matkustaneet sinne olettaen, etteivät vallitsevat olot vaikuttaisi heihin. ”Olemme näköjään tähän asti onnistuneet elämään siinä naiivissa uskossa, että olemme turvassa Ruotsin passimme, pressikorttiemme ja kansainvälisen oikeuden ja sopimusten takana. ‒ ‒ Täällä vallitsee täysin toinen logiikka”, kirjassa todetaan.
Persson ja Schibbye siirretään Maikelawiin vankilaan, ja he saavat vihdoin tavata Ruotsin suurlähettilään. Toimittajien mielialat vaihtelevat suuresti, ja molemmat kokevat sekä valtavaa ahdistusta että ilon hetkiäkin. Persson on sulkeutuneempi, äkkipikaisempi ja kiukkuisempi, Schibbye avoimempi ja sopeutuvaisempi. He tutustuvat Maikelawissa muihin vankeihin, ja joukossa on paljon toimittajia ja oppositiopoliitikkoja. Ruotsin suurlähetystö auttaa Perssonia ja Schibbyetä ja toimittaa heille vaatteita, ruokaa ja lääkkeitä. Yksi kirjan sydäntä särkevistä kohdista onkin erään eritrealaisvangin toivoton kommentti: ”Minulla ei ole mitään ‒ ei perhettä, ei mitään lähetystöä, ei kotimaata.”
Maikelawin vankilasta toimittajat siirretään liittovaltion vankilaan Kalityyn. Heille luvataan, että se on kuntoutuskeskus, jossa on ”jalkapallokenttä, oikeat sängyt, sairaala, ja te voitte soittaa kotiin perheillenne joka päivä.” Hyvällä tahdolla lupauksen voidaan sanoa olevan totta: jalkapalloa pystyy pelaamaan, jos vankien komitea sattuu toisinaan antamaan siihen luvan, sänkyjä vankilasta löytyy, mutta niitä pitää ensin jonottaa ja sitä ennen ruotsalaisten on pakko nukkua lattialla rottien seurassa, sairaala on lähinnä kuoleman esiasema, ja perheille soittaminen onnistuu vain Ruotsin suurlähetystön avustuksella. Vankilan arkea pyörittävät vankien omat komiteat, lahjonta ja hierarkia. Sairauksia on paljon. Ruotsalaiset säilyttävät pikkuasioiden avulla järkensä ja toivonsa: he treenaavat paljon, hankkivat itselleen sängyt ja alkavat kasvattaa puutarhaa. He hankkivat vankilaan myös kirjaston. Kirjojen lukemisesta saa paljon iloa. ”Lukemisesta tulee lähes fyysinen nautinto”, Schibbye kirjoittaa. ”En aio koskaan enää sanoa mistään kirjallisuudesta, että se on paskaa. Vankilassa kaikki on suurta taidetta.” Myös vankilassa soitettu musiikki – jopa Justin Bieber – kuulostaa hyvältä.
Etiopialainen tuomioistuin julistaa Perssonin ja Schibbyen syyllisiksi, ja heille annetaan 11–18 vuoden tuomio. Toimittajavangit haluaisivat synnyttää mediasodan, mutta Ruotsin suurlähetystö näkee viisaammaksi toimia diplomaattisemmin: Etiopialle halutaan antaa mahdollisuus säilyttää kasvonsa. Ruotsalaistoimittajat tajuavat hyvin hitaasti, ettei totuudella – valeteloituksilla, sananvapauden rajoituksilla tai väärennetyillä todistajanlausunnoilla ‒ ole merkitystä. Sen ymmärtäminen tekee kipeää. He käsittävät, ettei heidän kannata valittaa tuomiosta, vaan pyytää armahdusta.
Diplomaattisen painostuksen myötä ruotsalaiset lopulta armahdetaan. Vaikka kaksikko nuriseekin ajoittain suurlähetystön toiminnasta, se nousee kirjassa sankarin asemaan. Ilman aktiivista suurlähetystöä ruotsalaiset olisivat todennäköisesti nyt kuolleita.
Helvetin kellarissa on hyvin kirjoitettu ja sujuvasti etenevä kirja. Se loppuu harmillisesti juuri ennen kuin kaksikko palaa Ruotsiin medioiden eteen. Persson ja Schibbye eivät tunne riemua tai onnea, vaan tyhjä olo ja tulevaisuus hämmentävät. Toimittajien kolkot tunnelmat tulevat lukijankin iholla. Mitä me nyt teemme?