Helvetin Enkelit kaasuttivat itsensä suuren amerikkalaisyleisön tietoisuuteen vuonna 1964, kun Montereyssa tapahtui jotain, jota lehdistö nimitti joukkoraiskaukseksi. Mediassa kerrottiin kahden teini-ikäisen tytön karusta kohtalosta ”haisevien karvaisten roistojen” käsissä. Myöhemmin jokainen syyte Montereyn tapahtumista hylättiin, mutta Helvetin Enkeleiden maine raiskaavana roskajoukkona oli levinnyt. Lehdistö oli löytänyt lempikonnansa, ja kuten Thompson kirjoittaa: ”mikään ei kiinnitä päätoimittajan huomiota niin kuin kunnon raiskaus”.
Thompson tutustui Helvetin Enkeleihin kahden vuoden ajan ja kirjoitti kokemuksistaan paitsi artikkeleita myös kirjan. Hän juhli Enkeleiden seurassa, ryyppäsi, rypi ja sikaili uusien tovereidensa kanssa. Juhlintaa seurasi karu herääminen: Enkelit pieksivät Thompsonin, ja ystävyyssuhde loppui siihen. Ennen pahoinpitelyä Thompson kuitenkin ehti tarkkailla Enkeleiden elämäntyyliä.
Thompsonin kirjaa on syytetty usein Enkeleiden ihannoimisesta ja romantisoimisesta. Thompsonin mielikuvissa Helvetin Enkelit ovat hunnijoukko, joka ryöstää ja tuhoaa kaupungin, ja kaikki pelkäävät heitä. Thompsonin kirjassa on ihannointia enemmän kuitenkin kyse mielikuvien ja todellisuuden kivuliaasta kohtaamisesta. Ennen mediamylläkkää Helvetin Enkelit olivat välinpitämättömiä roistoja, mutta lehdistön ja Helvetin Enkeleiden perustajan Sonny Bargerin myötä heistä tuli ”sitoutuneita”.
Thompsonin kirjasta huokuu syvä pettymys, kun hänen ihannoimansa konnasakki muuttuukin oikeistolaiseksi kurinpitäjäksi. Omat mielikuvansa Thompson joutuu hylkäämään ja seuraa sen sijaan muiden ihmisten reaktioita Helvetin Enkeleihin.
Hän on mukana, kun Helvetin Enkelit kokoontuvat Bass Lakelle juhlimaan viikonloppua. Moottoripyöräjengin saapuminen vaikuttaa jokaiseen. Pikkukaupunki pelkää, että hunnit hajottavat kaiken ja häpäisevät naiset. Paikallinen kauppias aseistaa vapaaehtoiset kodinturvajoukot, jotka ovat niin innoissaan tehtävästä, että ovat aiheuttaa mellakan. Paikallinen poliisi juonittelee selviytyäkseen mediapelin voittajana. Naisia virtaa Helvetin Enkeleiden leiriin löytääkseen oman karvaisen hirviönsä. Ja turistivirrat rientävät Bass Lakelle kohtaamaan Helvetin Enkelit silmästä silmään. Jokainen saa oman osansa Thompsonin pilkasta.
Vuosikymmenten jälkeenkin Thompsonin kirjoitustyyli on terävä ja vetävä, ja suomennoskin on miellyttävä. Thompsonin huumorintaju on synkkä, ja lukija saa useamman kerran nauraa ääneen lukiessaan tavallisen kansan ja Helvetin Enkeleiden kohtaamisista. Ken Keseysta ja Allen Ginsbergista tarjotaan muutama varsin hauska anekdootti.
Thompsonin kirjoittama Helvetin Enkelit julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966. Silmiinpistävää on se kuinka häkellyttävän samana lehdistön asenne moottoripyöräjengeihin on säilynyt kaikki nämä vuosikymmenet. Viimeksi maaliskuussa Iltalehti pelotteli lukijoitaan moottoripyöräjengien häijyillä teoilla (IL 17.3.2012). ”Sivulliset vaarassa”, luki lööpissä, ja – jälleen ‒ kohistiin myös joukkoraiskauksesta. Mikään ei ole muuttunut, ei media eivätkä moottoripyöräjengitkään.
Thompsonin mainitsema moottoripyöräjengien ”veren, viinan ja sperman tahrima imago” yltää nykypäivään asti. Myös mielikuvat pysyvät samana. Vaikka kunniallinen kansalainen ääneen tuomitseekin nuo pahamaineiset roistot, sisimmässään hän tuntee kaihoa. ”Jokaisen kaupungin kadut ovat täynnä miehiä, jotka antaisivat kaiken omaisuutensa voidakseen muuttua ‒ edes yhdeksi päiväksi ‒ karvaisiksi, kovanyrkkisiksi elukoiksi, jotka kävelevät poliisien yli, kiristävät ilmaisia ryyppyjä baarimikoilta ja jyristävät pois kaupungista isoilla moottoripyörillä raiskattuaan pankkiirin tyttären”, kirjoittaa Thompson. Hän puhuu lumouksesta, joka on niin voimakas, että se ”hipoo psyykkistä masturbaatiota”. Sen luomisessa oman osansa tekevät niin moottoripyöräjengit, media kuin poliitikotkin.