Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helmi Krohnin (1871–1967) elämää voi pitää ihmeellisenä monellakin tavalla. Ehkä eniten olin kuitenkin vaikuttunut hänet tavattomasta aikaansaavuudestaan ja aktiivisuudestaan. Hän ehti pitkän elämänsä aikana olla nuori nainen – jos kohta sitä aivan liian vähän aikaa – , suomen kieliopin kirjoittajan E. N. Setälän puoliso, neljän lapsen äiti, ja sitten kirjailija, monen julkaisun toimittaja ja avustaja, kääntäjä, arvovaltaisen PEN-klubin suomalainen jäsen.
Myöhemmän elämänsä hän omisti lähes kokonaan erilaisille esoterisuuden muodoille: hän tutustui syvällisesti henkisen alan kirjallisuuteen, käänsi sitä, kävi spiritualistisissa kokouksissa Suomessa ja ulkomailla ja lopulta toimi itsekin meediona. Samalla hän vielä vanhuudessaan osallistui jälkeläistensä maalliseen hyvinvointiin: tämä Mukka, joksi häntä Helmukasta lyhennettynä kaikki kutsuivat, hoiti tyttäriensä lapsia ja neuloi heille sukkia, lapasia ja villatakkeja puikot kilkattaen.
Helmi kuului Krohnien merkittävään kulttuurisukuun: hänen isänsä oli suomalaisen kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija Julius Krohn ja äitinsä tämän ensimmäinen vaimo Emma. Emma ei ollut fyysisesti kovinkaan vahva ja kuoli nuorimmaisensa Helmin ollessa vain kolmivuotias; tämä oli pienelle tytölle tietenkin valtava menetys. Julius meni suhteellisen pian naimisiin Helmin kummitädin Minna Lindroosin kanssa ja pariskunta sai kaksi tytärtä, Ainon, jonka me tunnemme kirjailija Aino Kallaksena, sekä Aunen.
Psyykkissävyiset ongelmat ja sairaudet vainosivat sitten Juliusta ja Minnaakin, ja tyttäret saivat tuta osansa tästä; aikuisuuden kynnyksellä olevat Emman pojat Kaarle ja Ilmari, joista heistäkin tuli huomattavia kulttuuripersoonia, olivat jo enemmän omissa oloissaan. Lisäksi Julius kuoli traagisessa purjehdusonnettomuudessa jo vuonna 1888, mistä olemme saaneet lukea tarkahkon kuvauksen muun muassa Aino Kallaksen julkaistuissa päiväkirjoissa.
Helmi ei pitänyt päiväkirjaa tai on ainakin tuhonnut lapsuutensa ja nuoruutensa nämä dokumentit, mutta kirjoitti kirjeitä sitäkin enemmän, ja ne ovat varsin hyvin säilyneet: kaikki me Aino Kallaksesta kiinnostuneet olemme varmasti lukeneet kahden kirjan mittaisen kokoelman Kolme naista, kolme kohtaloa, joka sisältää Ainon, Helmin ja Ilona Jalavan kirjeenvaihtoa. Lisäksi Helmi kirjoitti ahkerasti muun muassa kirjailija Maila Talviolle.
Näistä kirjeistä selviää kaikenlaista Helmin ja Eemil Nestor Setälän avioliitosta, joka ei todellakaan ollut onnellinen: kielitieteilijä oli täysin paneutunut omiin projekteihinsa eikä juuri huomioinut nuorta vaimoaan. Lisäksi vähän myöhemmin saamme lukea Helmin sydäntäsärkevää kuvausta siitä, miten tietämätön hän 20-vuotiaana nuorena rouvana oli avioliiton ruumiillisesta puolesta ja miten seitsemän vuotta vanhemman aviomiehen fyysinen intohimoisuus rikkoi häntä sisältäpäin eikä hän koskaan oppinut siitä nauttimaan.
No, ei ollut siis onnellinen tämä liitto, ja niin se päättyi lopultakin tuona aikana suhteellisen harvinaiseen avioeroon vuonna 1913, mutta jo paljon aikaisemmin Helmi alkoi tarmokkaasti luoda omaa uraansa: hän käänsi lukuisia teoksia muun muassa englannista, jonka taito oli tuohon aikaan melko harvinaista. Varsinaisena kirjailijana hänen uransa alkoi kohtalaisen hitaasti, mutta vuonna 1898 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa, Onnen etsinnässä. On kuitenkin sanottava, että Helmin oma romaanikirjallinen tuotanto jäi auttamatta hänen käännöstensä ja toimitustöidensä varjoon. Tärkeää lienee myös muistaa, että ilman hyviä kotiapulaisia Helmin urasta kolmen tyttären – Vilho-poika jäi erossa isänsä luo – yksinhuoltajana olisi tuskin tullut mitään.
Entä sitten hengellisyys, tuo spiritualismi, josta suuri osa kirjasta kertoo? Sen voitaneen katsoa alkavan 1905, kun Helmi käänsi suomeksi – rankasti sensuroidun – kirjan, Oscar Wilden De profundis. Elämäkertureiden mukaan ”se vaikutti häneen syvästi ja kertoo hänen uskonnollisen ajattelunsa kehittymisestä sekä tarpeesta löytää itselleen vastauksia ulkokohtaisen uskonnollisuuden ulkopuolelta.” Mikään kirkkouskovainen Helmi ei siis ollut, kaukana siitä, ja yhä kauemmaksi hän etääntyi pohtiessaan henkisyyttä kirjeissään vaikkapa Jalmari Finnen ja Erkki Melartinin kanssa.
Käännekohtana voidaan pitää vierailua Lontoossa vuonna 1928, jolloin Helmin piti mennä yhteen jos toiseenkin museoon, jotka olivatkin kaikki kiinni. Niinpä hän osui Wigmore Halliin spiritualistiseen tilaisuuteen, jossa meedio välitti tietoja henkimaailmasta, ja tunsi löytäneensä hengellisen kotinsa. Näitä oppeja hän alkoi sitten välittää koti-Suomessakin sekä kirjallisen tuotantonsa että järjestämiensä tilaisuuksien kautta. Valitettavasti vain sisaret ja lapset eivät olleet tästä heräämisestä kovinkaan innostuneita.
Tässä kohtaa on pakko pohtia omaa suhtautumistani Helmin myöhäisemmän iän vaiheisiin: hän ryhtyi siis itsekin meedioksi ja välitti viestejä tuonpuoleisesta sekä kirjoitti ja käänsi valtavan määrän henkistä kirjallisuutta. Vaikka tiesinkin ylimalkaisesti etukäteen tästä kääntymyksestä, täytyy sanoa, ettei se löytänyt oikein kaikupohjaa minussa. Jossain toisenlaisessa lukijassa varmaankin löytäisi sitäkin enemmän. Joka tapauksessa, kuten sanottua, Helmin uskomaton tuotteliaisuus ja omistautuneisuus asialleen herätti kunnioitusta.
Yhtä lailla suurta kunnioitusta herättää tämän elämäkerran kirjoittajien paneutuneisuus asiaansa; erikseen on vielä mainittava, että Hilkka Oksama-Valtonen on paitsi äidinkielen opettaja ja runoilija myös Helmin jälkeläinen, tyttärentyttärentytär. Helmi Krohnin elämäkerta on naiskirjallisuutta parhaimmillaan, se kuvaa poikkeuksellisen naisen aikaansa nähden poikkeuksellisen elämän. Mielenkiintoista ja joutuista luettavaa, ja vielä on kehuttava kirjan kantta, jonka kaunis kuva Helmistä syklaaminpunaisena korostaa mielestäni hyvin hänen omalaatuista naiseuttaan.
