Tuhannen valovuoden päässä Maasta avaruutta kyntää kaksoistähti. Tähti Freyriä kiertää tähti Batalix, ja Batalixia planeetta Helliconia.
Kun kaunokirjallisen teoksen pääosassa on planeetta, sitä voisi jo kutsua eeppiseksi scifiksi, ja kaksoistähti on Helliconian eepoksen suurin vaikuttaja. Se muotoilee planeetan asukkaiden aikakäsityksen, ja vie planeetan elliptisellä kiertoradallaan vuoroin jääkauteen ja taas tuliseksi pätsiksi.
Helliconian kevät -teos alkaa kahden tuhannen vuoden pituisen suurvuoden lopputalvella. Talvi on kylmä ja hirveä. Vain sitkeimmät elämän hituset selviävät. Vähitellen planeetta hivuttautuu lähemmäs kirkkaampaa aurinkoa, jää alkaa sulaa ja kaikenlainen elämä valtaa jälleen sen pinnan. Vuodenaikojen kiertokulku vaikuttaa kaikkeen: mikä olentolaji on valta-asemassa, uskontoon, yhteiskuntajärjestykseen, maailmankuvaan, ihmiskuvaan. Mitä tapahtuu, kun valta-asemat ja mahdollisuudet muuttuvat?
Planeetan tapahtumia seurataan muutamien sen asukkaiden kohtaloiden kautta, mutta mikään seikkailu tai edes selkeä tarina tämä ei ole. Kymmeniä vuosia sivuutetaan tarvittaessa, jotta päästään taas mielenkiintoiseen vaiheeseen Helliconian sivilisaatiossa. Ihmisten – tai mitä olentoja lienevätkään – kohtalot tuntuvat olevan mukana vain, jotta tälle planetaarisen mittakaavan kertomukselle saataisiin lukijalle jotain kiintopisteitä. Päähenkilöiden harhailu omassa historianhetkessään vaikuttaa juuri niin päämäärättömältä ja tarkoituksettomalta kuin vain kenenkään elämä ulkopuoliselle, lähes kaikkitietävälle tarkkailijalle voi ikinä vaikuttaa. Nautittavimmillaan kirja onkin kunnianhimoisena meteorologisena, antropologisena, maantieteellisenä ja ekologisena dokumenttina.