Helle ja Helsinki. Juuri siellä ollaan asian ytimessä. Anna Laine, jonka syvästi epäilen olevan samaa sukua kanssani, joutuu muuttamaan vesivahingon alta. Väliaikainen asunto löytyy, mutta ei kuitenkaan niin ihana, johon Anna on tottunut. Justuskin (koira) on ihan maassa (mäyräkoira), kun joutuu vieraisiin nurkkiin. Töölössä ollaan ja talon väki tulee tutuksi. Jos jonkinmoista tyyppiä tulee vastaan ja rappujuhlat ovat tulossa.
Eräänlainen miehenroikale, Jyri, tekee itseänsä heti kättelyssä tykö ja eikös vain Anna ole suostuvainen. Heti pahoin alan pelätä, että hän se on, murhaaja. Eikös tässä nyt lueta dekkaria? Ehei, Anna rakastuu. Ajattelin jo, että nyt on peli menetetty. Miten Anna voi mennä rakastumaan, kun ketään ei ole vielä murhattu?
Helle vaan jatkuu Helsingissä ja vaikka nyt ei ole helle, luen sohvalla viltin alla, tulee kuuma. Helsingin kivitalojen kuumien pihojen roskikset haisevat ja mikään ei tuo apua ja helpotusta hiostavaan olotilaan. No, Annan jääkaapissa on kyllä aina sen verran kuohuvaa, että saa edes kielen ja ehkä sitten mielenkin hetkeksi viilennettyä.
Juhlia järjestetään ja jos vaikka ketä saman rapun tyyppejä tavataan. Mietin, että mitä ihmettä? Missä murha? Katson jatkuvasti, millä sivulla olen menossa ja edelleen kaikki hengissä? Kunnes, aika lailla siellä loppupuolella, se tapahtuu. Jee!
Ensin on henkilö kadonnut ja sitten se onkin murha. Kuka ja miksi, se selviää ihan viimeisillä sivuilla. Tulihan se sieltä.
Mietin pitkään, että miksi näin? Miten Helle on dekkari, kun se on 90-prosenttisesti kuvausta Helsingin helteestä, kesästä, kerrostalonaapureista? Vasta muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen minulla naksahti, että siinähän se oli – koko kirjan ajan jännitys, kuka murhataan, koska pakkohan jonkun on kuolla.
Joten – kyllä oli lukemisen arvoinen kirja, ainakin niille, jotka tykkäävät lupsakkaasta Helsinki-kuvauksesta ja suhteellisen helposta tekstistä ja tietenkin ihmiskuvauksesta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi Helle!