Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Johanna Spyrin Heidi lukeutuu maailmankirjallisuuden klassisiin tyttökirjoihin. Sen ensimmäinen painos ilmestyi saksaksi vuonna 1881 ja suomeksi se saatiin jo 1885, mutta tämän laitoksen Serkku-nimimerkillä toimineesta kääntäjästä en löytänyt oikeaa nimeä. Myöhemmin kirjan suomensivat ainakin Irene Mendelin (1905) ja Sirkka Rapola (1963). Nyt käsillä oleva ajanmukainen ja taitava käännös on Kaisa Rannan tekemä. Heidin tarinasta on luotu useita elokuvia ja tv-sarjoja; elokuvista tutuin lienee Shirley Templen tähdittämä vuodelta 1937.
Tyttökirjoille tyypilliseen tapaan Heidi on orpo. Kirjan alussa viisivuotiaaseen tyttöseen kovin väsynyt Dete-täti tuo tämän hoidettavaksi isoisälle, jörölle ja erakoituneelle vanhukselle, jota kylässä kaikki kutsuvat alppiniityn sedäksi. Aluksi isoisä on äreä Heidiäkin kohtaan, mutta eikös tämä vain sulata hänen mielensä. Heidi nauttii kovasti elämästä luonnon helmassa ja sopeutuu helposti karuun elämään. Heidi ei opi lukemaan tai kirjoittamaan, koska isoisä pitää moisia taitoja joutavina ja on muutenkin vihoissa koko järjestyneen yhteiskunnan ja kirkon kanssa. Alppielämään tulee muutaman vuoden päästä muutos, kun samainen Dete-täti noutaa Heidin seuraneidiksi varakkaan perheen sairaalloiselle tyttärelle Frankfurtiin. Sopeutuminen kaupunkiin käy Heidiltä hieman huonommin, vaikkakin isäntäperheen 12-vuotias Klara-tytär onkin häneen kovin kiintynyt. Ikävä Alpeille kuitenkin on ja pysyy.
Olihan tämä kovin herttainen ja liikuttava kirja. Luin sen viimeksi joskus alle kymmenvuotiaana, mistä on kohtalaisen paljon aikaa, samoin kuin korkkiruuvikiharaisen Shirleyn näkemisestä elokuvana. Niin en juurikaan muistanut juonta, mutta helppohan tuo oli arvata etukäteen. Alpeille sijoittuvissa jaksoissa oli keskeistä luonnon ihanuus ja ihmisten alkuperäisyys, kun taas kaupunki, Frankfurt, oli nähty pelottavana ja sen ihmiset, etunenässä Heidin uuden kodin taloudenhoitajatar neiti Rottenmeier, kovin tärkeinä ja itsetietoisina. Klara-tytär oli sentään kiltti ja piti paljon Heidistä, mutta muuten Klaran henkilökuva jäi hyvin haaleaksi verrattuna esimerkiksi äsken mainittuun neiti Rottenmeieriin tai miespalvelija Sebastianiin. Kirjassa, etenkin sen loppuratkaisuissa, oli hyvin voimakasta uskonnollisuutta, enemmän kuin tyttökirjoissa yleensä: isoisäkin kokee eräänlaisen kääntymyksen, kun Heidi – joka siis on oppinut kaupungissa lukemaan – lukee hänelle Raamatun vertauksen tuhlaajapojasta.
Kaisa Rannan suomennos onkin sitten asia sinänsä. Se on hyvin sujuvaa ja nykyaikaista kieltä, ja kuitenkin kirjan 1800-luvulle ominainen hehku on taitavasti säilytetty. Minulla ei ollut käytössä alkukielistä versiota – ja tuskinpa olisin siitä paljon ymmärtänytkään lukion lyhyen saksani avulla – mutta verrattuna Irene Mendelinin käännökseen oli miellyttävää, miten Ranta oli osannut toimia vaikkapa erisnimien suhteen, niin ettei Johann-palvelijan nimeä ollut suotta käännetty Juhanaksi, mutta sitten Heidin lempivuohille oli annettu hauskat suomenkieliset nimet. Ja erityismaininnan ansaitsee kaunis kannen suunnittelu, joka on samaa sarjaa sarjaa kuin taannoin ilmestynyt Rannan käännös Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta.
