Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hevi tulee ja tappaa! Ainakin, jos tällä kirjalla lyö, on se sen verran suuri. Daniel Bukszpanin kirjan kansien väliin on kerätty yli 200 hevimusiikin edustajaa. Kirjan loppuun suomentajat Lotta Heikkeri ja Miki Peltola sekä muusikko Marco Hietala ovat koonneet listan suomalaisista hevibändeistä. Muusikot käydään läpi aakkosjärjestyksessä ja maineikkaammat yhtyeet tai laulajat saavat enemmän palstatilaa.
Ennen kuin päästään itse asiaan, lukijalle tarjotaan suomentajien alkusanat, Ronnie James Dion esipuhe, Marco Hietalan kirjoittama suomenkielisen laitoksen esipuhe ja vielä Bukszpanin tekemä johdanto. Vähempikin riittäisi. Suomentajat mainitsevat alkusanoissaan, että he poistivat kirjasta muutaman heidän mielestään ”irrelevantin yhtyeen, jotta suomalaiset tekijät pääsisivät ääneen”. Olisivat mieluummin poistaneet jonkin esipuheen.
Bukszpanin kirjassa on julmettu määrä mauttomia vaatteita ja meikkiä sekä enemmän hiuksia ja lakkaa kuin olen nähnyt kampaamon mallikirjoissa. Valokuvia on paljon, eikä niitä kaikkia ole valittu rakkaudella. Manowarin ja Sladen kuvat jaksavat naurattaa vielä kolmannellakin kerralla.
Bukszpanin kirjan kieli on leppoisaa, mutta suomennoksesta kuultaa kiire. Yksi kuvatekstikin on jäänyt kokonaan suomentamatta.
Tällaisen kirjan yhteydessä herää aina protestimieliala ja puristin luonnevika. Kaikkia ei voi miellyttää, ja varmasti jokainen kirjan lukija miettii, miksi jokin yhtye on valittu kirjaan ja jokin toinen yhtye jätetty pois. Objektiivista tämän kaltaisesta teoksesta ei millään saa, mutta Bukszpanin valinnat venyttävät mielestäni hevin käsitettä aika tavalla.
Muun muassa Therapyn valinta heavy metal -kirjaan on kyseenalaista, mutta hirmuinen järkytys vasta onkin löytää iljettävä Bon Jovi muiden joukosta. Miksi? Eikö Bon Jovi ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa? Suomalaisessa osiossa ei olla sen jämptimpiä, vaan siellä seikkailevat Kotiteollisuus ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Heviksi näyttää riittävän kitaran käyttö.
Marco Hietala, joka on ollut tekemässä Suomen osiota, kertoo esipuheessaan, että ”mukaan päässeitä bändejä yhdistää tinkimättömyys, kunnianhimo ja tahto viedä näkemystään eteenpäin” ja hän esittää ”vilpittömät pahoittelut” niille, jotka kirjaan eivät mahtuneet. Vilpittömyys onkin tarpeen: kaikesta huolimatta Suomen osioon on mahtunut jopa kaksi Hietalan bändiä. Tämä on ilmeisesti sitä tinkimättömyyttä.
Kirjan muusikkoesittelyiden seassa on sekalainen joukko pintaraapaisumenetelmällä tehtyjä artikkeleita: muun muassa bändien sisäisiä riitoja pohditaan, keikkapaikkoja esitellään ja hevin pukeutumiskoodia kuvaillaan visuaalisen avun kera. Kirjan loppuun on liitetty runsas määrä listoja. Sivujen täytettä? Lukija päätelköön itse: satunnaisotannalla valittu espanjalainen metallifani luettelee mielestään parhaat suomalaiset hevibändit, Jouni Hynynen listaa kosteimmat video-, promokuva- ja levysessiot ja Katja Ståhl kertoo, ketkä muusikot ovat hänen mielestään karismaattisimpia keulahahmoja (Marco Hietala on tälläkin listalla). Hevimusiikkia esittelevä kirjallisuuslista on nolostuttavan lyhyt ja puutteellinen: vain kuusi kirjaa, oletettavasti nekin satunnaisotannalla valittuja. Esimerkiksi Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Kaaoksen ruhtinaat puuttuu luettelosta kokonaan.
Bukszpanin kirja on hauska ja viihdyttävä, mutta tietyissä kohdissa viihdyttävyydessä on menty liian pitkälle ja asiapuoli on jätetty toissijaiseksi. Suomen osio on selvästi tehty kiireellä, eikä osion kokonaisuutta ole harkittu loppuun asti. Sääli.