Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun Katarina Baer oli pieni koululainen Tampereella, riitti silmätikuksi joutumiseen jo vieraskielinen sukunimi. ”Saatanan natsi”, oli sanapari, joka tuli tutuksi myöhemmin sekä Baerille että hänen veljelleen.
”Me emme olleet natseja, mutta jossain sielumme hämärissä piilotteli joku, jota olisimme halunneet pitää läheisenä ja rakastaa, jota kaipasimme, mutta joka oli pettänyt meidät eikä ollut palannut luoksemme ja jota emme lopulta saaneetkaan ikävöidä. Se joku mielemme varjoissa oli isä, isoisä, ja hän saattoi olla se kaikkien halveksima saatanan natsi.”
Baerin kirjoittama ansiokas elämäkertateos isänpuoleisista isovanhemmistaan etsii vastausta niin monesti esitettyyn kysymykseen: miten aivan tavallisista ihmisistä saattoi tulla vakaumuksellisia kansallissosialisteja? Gerhard ”Gerz” Baer ja hänen vaimonsa Ortrud olivat juuri tällaisia normaaleja, hyvien perheiden jälkeläisiä.
Katarina Baer on tehnyt valtavan työn kolutessaan vinttejä ja arkistoja ja haastatellessaan sukulaisia ja tutkijoita. Vastauksia on vain vaikea löytää. Gerz palveli sota-ajan Luftwaffenissa, eikä mitä ilmeisimmin osallistunut esimerkiksi holokaustin suoraan toimeenpanoon, mutta ennen sotia hän toimi solu- ja lohkojohtajana, joita jo aikalaiset kutsuivat harmistuneesti pikkuhitlereiksi, heidän tehtävänään kun oli vahtia ja antaa ilmi poliittisia vastustajia, juutalaisia ja vapaamuurareita.
Kirja antaa hänen luonteestaan kaikesta huolimatta jotenkin valjun kuvan. Ilmeisesti Gerz oli kliseisen kuvan mukaisesti tyypillinen saksalainen: pedanttinen, pikkutarkka, velvollisuudentuntoinen kaikessa mihin ryhtyi. Sotilaana hän ei kuitenkaan ollut huippulahjakas, mutta hän palveli kuitenkin aivan sodan viimeisiin päiviin asti ja kaatui Pohjois-Italiassa 1945.
Ortrud-rouva elikin sitten pitkän elämän ja hankkiutui sodan jälkeen kunnallisvaltuustoon, jossa hänen agendanaan oli entisten natsien oikeuksien palauttaminen.
Katarina Baer mietiskelee kirjansa lopussa isovanhempiensa asemaa kansallissosialismin suuressa koneistossa. Hän tietää, että he olivat hyvin pieniä tekijöitä, mutta olivatpa kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka tiesivät, missä olivat mukana. Etsiessään katoavaa vastausta kysymyksiinsä hän toteaa:
”Ei taida olla muuta vastausta kuin se, että he olivat niin kuin me. He olivat ihmisiä, joita moni rakasti, minäkin. Ja se on syy, miksi natsien nopeasti syttynyt ja rajulla tavalla maailmaa vallannut tuhovoima ja holokausti jäävät meille ehkä aina käsittämättömiksi – ja miksi ne tulevat värjymään luonamme maailman loppuun asti kauhistuttavana kehityspolkuna, jonka toistumista vastaan joudumme työskentelemään joka ikisenä elinpäivänämme.”
He olivat natseja on merkittävä kirja. Ehkä se ei siis anna valmiita vastauksia, mutta sen herättämät kysymykset ovat tärkeitä, yhtä tärkeitä kuin Katarina Baerin mainitsema työ pahuutta vastaan joka päivä.
