Markku Ropponen tunnetaan pääasiassa dekkaristina, mutta nämä hänen muut romaaninsa ovat juuri niitä, joissa hän päästää sanaisen arkun kannen levälleen.
Onni Mäihälä on kirjoittanut esikoisromaanin, Koirapuistoromaanin, ja saa kutsun Vähähappisen kirjastoon kertomaan tästä kirjasta. Tuleeko kukaan kuulemaan, onkin eri juttu, mutta napsahtaa sillä reissulla sellainen nakki, että Onni joutuu Hautaustoimisto Wähähappisen leipiin. Aluksi olisi vain yksi homma, sitten toinen ja pian hän tuntuu hoitavan koko toimintaa ihan yksin. No ei, ei todellakaan yksin, sillä Onni Mäihälällä on koira, nimeltään Vauhkonen – ei vauhko – ja hautaustoimistossa kissa, joka on Tuonela. Nämä ihanat lemmikkieläimet kulkevat Mäihälän matkassa.
Hautaustoimiston omistaa Maximum Haipakka, jolla on sisko, Elvi. Maximum teettää siis hommat Mäihälällä, myös sen, että kun Elvi-sisko katoaa, on hänet löydettävä. Elvi ei ole se penaalin terävin kynä. Lisäksi on kyläläisiä ja tietenkin vainajia.
Tarina on veijariromaani, kaikkea sattuu ja tapahtuu. Kaikesta selvitään, tavalla tai toisella. Joku voi tykästyä nimenomaan tarinaan, joka todella rönsyilee, suorastaan paasilinnnamaisesti eli kaikki on mahdollista. Minä tykkäsin eniten Ropposen sanaleikittelystä. Oli pakko välillä peruuttaa, että mitä hän sanoikaan, kun oli niin nasevaa. Ei mitään vanhoja vitsejä, vaan silkkaa ratevaa tilannekomiikkaa.
Kuka tykkää hauskasta tarinasta ja sanoilla ilottelusta, niin tässä oiva paketti.