Arno on luonut aikuisiällään erityisen suhteen Kainuussa asuvaan Risto-enoonsa sekä muihin äitinsä puolen yhä kaukana Koillismaalla asuviin sukulaisiin. Äiti kerran isommille kirkoille lähdettyään ei juuri korpimaita ole kaipaillut, mutta ikuisuusopiskelija Arno palaa juurilleen lähes joka kesä. Risto-enon kanssa aika kuluu sätkiä poltellen, iltapimeillä istuskellen, ja erityisesti viinaa juoden.
Railakas alkoholinkäyttö on isossa roolissa Tommi Liimatan Hautajaiskengissä, kun yksi jos toinenkin sukulainen tuntuu ymmärtävän lasisen laulukirjan päälle sangen hyvin. Mitään juopottelun ihannointia Hautajaiskengät ei kuitenkaan ole, ennemminkin päähahmojen läträämisestä ja uuden juoman hankkimisesta tulee kiusaantunut olo. Taitavasti liikaa sormella heristelemättä Liimatta osoittaa viinan kirot, vaivihkaa, sivulauseissa.
Hautajaiskenkien pääteemaksi voi nostaa toisen ihmisen kohtaamisen ja ymmärtämisen. Ei Arnon pakko ole lähteä Kainuun korpimaille joka kesä ryyppyreissulle, mutta Riston kohtaaminen, yhteydenpito eri sukupolven läheiseen ihmiseen, on Arnolle tärkeää, ja kyllä se Ristollekin merkittävää on. Kun Risto saa lääkäriltä diagnoosin, että lähtö on lähellä, Arnon pelkkä läsnäolo syöpyy molempien mieliin.
Tommi Liimatan kirjoista puhuttaessa huomio kiinnittyy aina hänen poikkeukselliseen havaintotarkkuuteensa. Hautajaiskengissä Liimatta makustelee kainuulaisella rehevällä murteella, ja vaikkei kaikissa kirjatuissa keskusteluissa välttämättä aina tarinaa niin paljon edistetäkään, on kieli itsessään jo tutkimisen arvoista. Suodattaako Liimatta kirjaansa omia muistojaan omista sukuloinneistaan Kainuuseen (joista olemme voineet mm. Jeppis-kirjoista lukea), mene ja tiedä.
Hautajaiskengät on hyvä romaani. Kannattaa lukea!