Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hartolan maalaismarkkinat vuonna 1976 jäivät historiankirjoihin kammottavalla tavalla. Akrobaatti, illusionisti ja kahlekuningas Aimo Leikas (1947-1976) – alias Haukivuoren Houdini – aloitti esityksensä, kuten niin monet kerrat aikaisemminkin. Tällä kertaa jokin meni kuitenkin pieleen. Esityksen huipennus eli venäläinen ruletti päättyikin luotiin, joka lopetti Leikkaan elämän.
Mikä meni pieleen tuona päivänä on kysymys, joka on jäänyt hiertämään monen mieltä, mutta loppujen lopuksi tämä kysymys ei ole se ole olennaisin asia Are Nikkisen kirjoittamassa Haukivuoren Houdinissa. Aimo Leikkaan elämäkerta on ikkuna paitsi hyvin erityislaatuisen sirkustaiteilijan elämään, niin myös erään aikakauden loppuun Suomessa.
Aimon ura osui aikaan, jolloin maaseutu alkoi tyhjenemään nuorisosta ja kilpailu katsojista kiihtyi television suosion myötä. Aimon kaltaiselle maaseutuja kiertelevälle esiintyjälle aika ei olisi voinut olla huonompi. Myös Aimo itse ymmärsi tämän seikan varsin hyvin. Eräässä kirjeessään toimittajille hän harmittelee, miten nykyaika on hetkellisesti unohtanut sirkuksen, mutta merkit ulkomailla viittaavat kuitenkin sirkuksen nousuun ja uudelleensyntymiseen, ja hän toivoi suomalaisen lehdistön tukevan osaltaan tätä trendiä. Aimo tietysti osui arviossaan aivan oikeaan. Sirkustaide todella nousi maailmalla – jos ei Suomessa – uuteen kukoistukseen, joskaan Aimo ei päässyt sitä koskaan todistamaan.
Tämä aikakauden henki on olennainen osa Aimon tarinaa. Vähästä yleisöstä piti taistella ja olennainen osa strategiaa oli keksiä aina vain uusia ja yhä vaarallisempia temppuja. Vaikka Aimo oli hyvin monipuolinen sirkustaiteilija, hän sai julkisuutta nimenomaan vaarallisimmilla tempauksillaan. Ensimmäisenä tuli hirttäminen. Kyseessä ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä edes temppu, vaan niskalihaksiaan harjoittamalla Aimo todella pystyi roikkumaan hirressä jopa kolme minuuttia. Seuraavaksi tuli giljotiini, josta kahlekuninkaan tuli irrottautua ennen terän tipauttamista. Jo näissä tempuissa tuli läheltä piti -kokemuksia mutta kaiken huipentuma oli tietysti venäläinen ruletti jossa ammuttiin kovilla. On ironista, että nimenomaan Aimon hurjapäisyys tavallaan nakersi hänen mainettaan; ihmiset eivät millään halunneet uskoa, että hänen esityksensä eivät perustuneet huijaukseen. Ei kai kukaan nyt tee showta oikeilla patruunoilla?
Aimolla oli silti homma hallussa – teoriassa. Viimeinen kesä Surmanajo Tivolin matkassa toi kuitenkin mukanaan uuden haasteen: parhaimmillaan jopa 17-19 esitystä päivässä ja viikonlopun aikana lähes 50. Se on liikaa tempulle, joka vaatii täydellistä keskittymistä ja jossa virhettä ei voi tapahtua koskaan. Aimo myös ymmärsi asian selvästi ja jättikin venäläisen ruletin ohjelmistosta usein pois. Se aiheutti yleisössä kuitenkin väistämättä pettymyksen tunteita, sitähän sinne katsomaan tultiin! Paineet kasautuvat ja lukija ei voi kuin avuttomana odottaa väistämätöntä. Nikkinen rakentaa kirjassaan todella taitavasti jännitettä, lukija matkustaa Aimon kanssa, tsemppaa ja toivoo parasta ja samalla tietää, että kaikki toivo on turhaa.
Jäin pitkäksi aikaa miettimään miten parhaiten kuvaisin tätä kirjaa. Minut nimittäin todella yllätti, miten vaikuttava ja koskettava lukukokemus kirja oli, mutta en ensin oikein osannut pukea sanoiksi sitä, miksi näin oli. Sitten mieleeni muistui, miten Nikkinen kirjan lopussa kuvailee Aimon uraa: Aimo niputettiin usein silmänkääntäjien ja humpuukimaakareiden kastiin ja elämänsä aikana hän saikin hyvin vähän minkäänlaista julkista arvostusta. Siitä huolimatta ne ihmiset, jotka näkivät hänen esityksiään kuvasivat niitä vaikuttaviksi ja hätkähdyttävän hienoiksi, he ymmärsivät nähneensä jotain poikkeuksellista.
Tämä on hyvä analogia myös tälle kirjalle. Ajattelin alkavani lukemaan elämäkertaa jostain sirkustaiteilijasta, joka vahingossa ampui itseään päähän ja jonka korkeimmaksi saavutukseksi jäi toinen sija taikureiden Pohjoismaisissa kisoissa. Kirjaa lukiessani ymmärsin tarinan olevan kuitenkin paljon tätä suurempi. Aimo oli niitä ihmisiä, jotka pystyivät täysin omistautumaan omalle taiteelleen, siitä huolimatta, että tie on kivikkoinen ja julkista arvostusta ja elantoa on melkein mahdotonta saada. Aimon tinkimättömyydessä, loputtomassa uurastuksessa ja sitä kautta saadussa rautaisessa ammattitaidossa on jotain todella vaikuttavaa ja kunnioitettavaa. Harvemmin herkistyn kirjan äärelle tällä tavalla, ja se on syy, miksi tämä kirja tulee epäilemättä olemaan itselleni yksi tämän vuoden huippuja. En voi enää muuta sanoa, kuin että Aimon tarina todella ansaitsi tulla kerrotuksi.
Kirja ansaitsee myös kehut erinomaisesta ulkoasusta. Graafikko Tuomo Parikka on saanut taitavasti luotua kirjan sivuille 1970-luvun tunnelmaa, ja erityisesti taitossa käytetyt lukuisat vanhat uutisartikkelit ovat hieno veto, jotka tuovat onnistuneesti ajankuvaa esille. Kirjassa on myös runsaasti henkilökohtaisia valokuvia, jotka avaavat Aimon maailmaa lukijalle. Haukivuoren Houdini on erinomainen, poikkeuksellinen ja koskettava elämäkerta, jota suosittelen ehdottomasti.