Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta.
Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.
Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.
Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.
