Haudan takaa -romaanissa tapahtuu janssonmaiseen tyyliin todella paljon. Kirja alkaa helmikuisessa illassa pyöräilevän Blenda Pihlgrenin yliajolla, sitten tapahtumat siirtyvät loppukesän keskiaikaviikolle, jonka aikana Wisby by night -roolipeliryhmä pelaa vampyyripeliä kirkon raunioilla. Peliin osallistuu iso ryhmä paikallisia henkilöitä; pelinjohtajana toimii osteologian opiskelija Botel. Botel on ihastunut ryhmän nuorimpaan pelaajaan, lumoavan kauniiseen 16-vuotiaaseen Malvaan. Sitten Malva katoaa salaperäisesti. Samaan aikaan paikkakunnalla sijaitsevassa hoitokodissa, jossa koomaan joutunutta Blendaakin hoidetaan, tapahtuu merkillisiä asioita ja lopulta murha.
Haudan takaa on siis taattua Janssonia. Saamme perehtyä jälleen Maria Wernin perhe-elämään ja kasvavien lapsien maailmaan; Marian poika Emil on jo 12-vuotias ja kokee ensirakkauttaan, hänkin kauniiseen Malvaan. Maria itse elää nyt vaihteeksi sinkkuna.
Kiinnostavinta tässä kirjassa on kuitenkin liveroolipelauksen, larppaamisen, kuvaus. Jansson on perehtynyt roolipelaukseen hänelle tyypillisen tarkasti ja kuvaa sitä yksityiskohtaisesti, ja asiaa syvemmin tuntematon lukija saa siitä kiitettävän kokoisen tietopaketin. ”Peli perustuu strategioihin ja älyyn, ei tunteisiin”, kirjassa kerrotaan, mutta aikamoinen tunnekimppukin pelin ympärille muodostuu. Pelinjohtaja, ikuinen opiskelija Botel, on kuvattu taitavasti ja uskottavasti; hänellä todellisuus ja pelimaailma menevät päällekkäin, ja hän mieltää itsensä pelin Atsuriksi enemmänkin kuin omaksi rujonnäköiseksi itsekseen ja nuoren kauniin Malvan kumppanikseen Doroteaksi. Lukijalta tämä vaatii sitten tarkkuutta, sillä tekstissä nämä roolipelinimet kulkevat jatkuvasti rinnakkain henkilöiden omien nimien kanssa. Tarkkuutta vaatii myös romaanin todella laaja henkilögalleria, josta olisi ehkä voinut napsaista pois muutaman sivuhahmon kokonaisuuden kärsimättä.
Joka tapauksessa Haudan takaa on aidosti jännittävä romaani. Loppuratkaisussa on tosin rikoskirjallisuudelle aika tyypillisiä aineksia, mutta juoni on kaikkinensa kuljetettu taitavasti. Gotlantilainen miljöö – jota myös Mari Jungstedt rikoskirjoissaan kuvaa – ei ehkä tule tässä kirjassa niin voimakkaasti esille kuin joissakin Janssonin aiemmissa teoksissa, mutta kauniisti sitä kuitenkin sivutaan. Janssonin, Maria Wernin ja ruotsalaisen dekkarigenren ystäville tämä on varmastikin välttämätön kirja, ja muillekin suositeltavaa jännityslukemista.