Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Teresa palaa Istanbulista pienen tyttärensä Selman kanssa Suomeen, jotta voisi olla lähellä hoitokotiin joutunutta isoäitiänsä Helviä. Teresa ja Selma asettuva asumaan isoäidin vanhaan taloon, jossa myös Teresa on varttunut. Suomessa tuttuja ei juurikaan ole, vain isoäiti ja isä Harri sekä yksi lapsuudenystävä, Mirjami. Äiti on kuollut jo Teresan lapsuusaikana. Ehkei Teresa edes kaipaa keskustelukumppania, sillä vanha talo ja menneisyydestä kumpuavat asiat käyvät hänen kanssaan hiljaista dialogia. Erityisesti äidin vanha reseptikirja toimii herättelijänä muistoihin, jotka satuttavat kipeästi vielä vuosikymmenten jälkeen. Teresaa ahdistaa myös omat ristiriitaiset kokemuksensa Selman äitinä. Ymmärrys ja huolenpito saattavat hetkessä muuttua latautuneeksi valtataisteluksi.
Ja taustalla Istanbul! Teresa ottaa etäisyyttä, muistelee ja mielessään asettelee itseään turkkilaiseen kuvakollaasiin. Selma puhuu äidilleen turkin kieltä, kaipaa tuttuihin ympyröihin, perhettä ympärilleen. Jossain kaiken keskellä on ydin, kunhan monikulttuurisuuden ja poissaolon vuodet saisi istutettua näihin pala palalta hahmottuviin vanhan talon ja suomalaisen maiseman kehyksiin.
Helvin elämä on kaventunut hoitokodin huoneen mittaiseksi, mutta eletyt vuodet kulkevat vahvasti mukana. Sodalta ei säästy kukaan, kun läheltä viedään nuoria poikia. Helvi hoitaa osaansa isänmaan hyväksi lääkintälottana. Syöttää, lohduttaa ja uskaltaa jopa haaveilla omasta perheestä. Kaikesta on pulaa, niin paljosta on luovuttu ja paljon jäänyt elämättä. ”Koko ajan tekee mieli sokeripaloja ja kokonaisia suklaalevyjä. On saatava kermaa, rasvaa, sokeria, kaikkea, mistä olen jäänyt niin pitkään paitsi.” Mutta millä korvata menetetty nuoruus ja rikkoutuneet mielet?
Minua Mila Teräksen runollisen kaunis ja herkkä teksti puhutteli syvästi. Ajoittain sitä voi lukea kuin runokirjaa, mutta samalla sen juoni ja napakkuus pysyvät kyllä kasassa. Henkilökuvaus on hienoa, ikäänkuin kirjailija katsoisi heihin lempein silmin ja sopeuttaisi lukijatkin heidät historiaansa. Oikeastaan kaikki tässä kirjassa osui suoraan lukuhermooni: naiset eri vaiheissaan, sota-ajan kuvaukset lotan näkökulmasta ja ruoan merkitys tuota kaikkea peilaten. Äidin vihkoon kirjoittamat reseptit kertovat lopulta paljon enemmästä kuin jauhojen desilitramääristä. Ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä lapsen rakkaus:
”Ota minut syliin! Minä piristän sinua, minulla on sinulle tärkeää asiaa! Äiti, minulla on maailman pisimmät kädet. Minä rakastan sinua Istanbulista Suomeen asti! Koko maailman ympäri, niin paljon minä sinua. Koko avaruuden ympäri! Minä rakastan sinua enemmän kuin sinä minua! En edes pysty kertomaan, kuinka paljon!”
Tuijan näkemys:
Harmaat enkelit on useita lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittaneen Mila Teräksen ensimmäinen romaani aikuisille, ja toivoa sopii, ettei se jää viimeiseksi. Suhteellisen pienestä koostaan huolimatta se kertoo suuren tarinan.
Teresa on Istanbulissa asuva pienen tytön äiti, joka palaa kotiseuduilleen hoitokodissa hiljalleen kuolemaa tekevän isoäitinsä Helvin luo. Teresa on ilmeisestikin etääntynyt turkkilaisesta miehestään, mutta tämän sukulaiset ovat hänelle yhä läheisiä, kuten myös Istanbulin miljöö, joka tuntuu kovin värikkäältä ja elämää täynnä olevalta isoäidin ränsistymässä olevaan taloon verrattuna. Myös Selma, Teresan nelivuotias tytär, kaipailee kotiinsa ja suostuu aluksi puhumaankin vain turkin kieltä. Helvi, ennen niin eläväinen ja reipas isoäiti, makaa nyt vanhusten hoitokodissa toisten samanlaisten kuolevien kanssa, hampaattomana, puhumattomana, liikkumattomana ja vain vaivoin kosketukseen reagoivana. Käydessään Helvin luona Teresa joutuu kohtaamaan äitiyttään, suhdetta traagisesti kuolleeseen omaan äitiinsä ja uhmaikää täynnä olevaan Selmaan.
Kirja kulkee vuorottain Teresan kertomuksina nykyajasta, vuoroin Helvin muistoina sota-ajalta ja hänen avioliitostaan sodan jälkeen. Teresa saa heistä sivumääräisesti enemmän tilaa. Hänen ristiriitainen rakkautensa pikku tyttäreen on uskottavasti kuvattu. ”Minulle on tämä yksi lapsi annettu, ja tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan.” Vertauskohtana hänen rinnallaan käväisee kahden lapsen luomu ja tehoäiti, lapsuuden ystävä Mirjami.
Helvin tunnelmat ovat kuitenkin myös eloisia ja taitavasti piirrettyjä; hän toimii sotasairaalassa lottana ja kohtaa kipua, tuskaa ja kuolemaa, ja tapaa sitten myös Taiston, tulevan aviomiehensä, joka kuitenkin palaa sodasta muuttuneena miehenä. Helvi kaipaa palavasti rakkautta ja rauhanajan iloja, eikä vähiten niistä kunnon ruokaa – ruoalla onkin tässä kirjassa jollain tavalla symbolinen osuus. Kun sekä nuori Helvi että Teresa upottavat kätensä leipätaikinaan, koskettavat he samalla jotain suurempaakin, elämää ja sen jatkuvuutta, ravintoa ja huolenpitoa.
Kuolema on kuitenkin koko ajan läsnä kirjassa, sekä sodassa että rauhassa. Teresa pohtii hoitokodissa:
”Äkkiä minä vihaan kuolemaa, vihaan isoäitiä ja hänen sairauttaan, vihaan sitä, kuinka hän sitoo meidät tähän hoitokotiin, istuttaa käteni ja jalkani ja hiukseni näille käytäville, pakottaa mukaan hitaaseen lähtöönsä. Eikä silti ole mahdotonta nähdä, kuinka isoäiti on yhä sitä mitä hän kerran oli, nyt vain haurastuneena, kuin jonkin lehden vuosien takainen numero.”
Harmaat enkelit on vaikeasta aiheestaan huolimatta kaunis kirja, ja sen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista. Ristiriitaista äitiyttä ja kuolevaa vanhuutta on kuvattu usein ennenkin, mutta tämä kirja ei ollenkaan häpeä siinä seurassa. Toivoisin sen osuvan monen lukijan käteen.
