Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Fabien Toulmén journalistinen matka jatkuu. Ensimmäisessä osassa Syyrian pakolaisen Hakimin kertomys päätyi ihan positiivisissa merkeissä Turkkiin. Antalyasta löytyi pitkästä aikaa toivoa: rakkaus ja jopa jonkinnäköisiä töitä. Perheen perustaminen on merkki uudesta alusta, mutta eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Elannon raapiminen kasaan käy lopulta aina vain vaikeammaksi, eikä vain Hakimille vaan myös hänen vaimonsa perheelle, johon Hakimilla on lämpimät välit. Säästöjen huvetessa ja Turkin vaikuttaessa yhä enemmän umpikujalta appiukko keksii suunnitelman: hän lähtee yksin Ranskaan, hakee turvapaikkaa ja yrittää saada muut perässään perheen yhdistämisen kautta. Suunnitelma on hyvä ja toimii, mutta Hakim ei lakiteknisestä näkökulmasta kuuluu appiukon perheeseen, eikä kuulu myöskään Hakimin ja hänen vaimonsa vastasyntynyt lapsi, vaan heidän tilanteensa vaatii lisäselvittelyä. Perheen erottaminen tuntuu mahdottomalta. Miten tuore äiti voisi jättää lapsensa Turkkiin Hakimin kanssa, vaikka eron pitäisikin kestää vain muutaman kuukauden?
Niinhän siinä nimittäin käy, että optimistinen muutaman kuukauden arvio on aivan pielessä ja Hakim jääkin lopulta Turkkiin jumiin pienen poikansa kanssa. Syyrialaiselle miehelle tilanne on poikkeuksellinen, käytännössä yksinhuoltajan elämää pikkuriikkisessä yksiössä rahahuolien paineessa ja seinien kaatuessa päälle. Töiden tekeminen pieni huollettava kainalossa ei onnistu tuosta noin vain, ja samaan aikaan turkkilaisten vihamielisyys pakolaisia kohtaan kasvaa ja uutiset Syyriasta sen kun vain pahenevat. Masennus ja toivottomuus ovat pian väistämätön osa arkea ja paineiden kasaantuessa jopa mahdoton alkaa vaikuttaa houkuttelevalta: pitäisikö Eurooppaan pyrkiä sittenkin laittomasti, vaikka se vaatisikin vaarallista meren ylittämistä?
Tässä toisessa osassa korostuu Hakimin tarinan monitahoisuus. Usein ajatellaan, että pakolaisten tavoitteena on päästä vain ja ainoastaan Eurooppaan, ja välietappina toimivat maat jostain kumman syystä eivät vain kelpaa pakolaisille. Hakimin tarina osoittaa missä mättää; mikäli olosuhteet olisivat sen sallineet, hän olisi yhtä hyvin voinut rakentaa uuden elämän Libanonissa, Jordaniassa tai Turkissa. Pakolaisten suuri määrä yhdistettynä paikallisten työpaikkojen puutteeseen on kuitenkin kasvava ongelma, ja paikoilleen ei voi jäädä, mikäli itsensä elättäminen on mahdotonta.
Tässä toisessa osassa kiinnittää huomiota myös ne lukuisat ihmiset, jotka hyötyvät pakolaisten kammottavasta tilanteesta. Kuten Hakim saa huomata, ihmisten salakuljettajat toimivat Turkissa varsin avoimesti, ja lukuisat ihmiset hotellinomistajista kauppiaisiin ja taksikuskeihin ovat ymmärtäneet mikä kaupallinen potentiaali hädänalaisissa ihmisissä oikein onkaan. Jo sarjakuvan ensimmäinen osa oli kiinnostava, mutta tässä toisessa osassa todella herää huomaamaan miten mahdottomien tilanteiden eteen pakolaiset pahimmillaan joutuvat matkansa varrella. Aina vain mielenkiitoisemmaksi siis menee, jään odottamaan sarjan kolmatta osaa kiinnostuneena.
