Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Marginaalista marginaaliin ulottuva mielensisäisen monologin suollos, tajunnan tumma virta ja tekstin vertautuminen musiikkiin ovat yhteistä tälle kirjalle ja Hakkuu -teokselle. Mutta siinä missä Hakkuu on satiiria, Haaskio on… no, empaattista realismia. Myötätuntoni ei syntynyt niinkään siitä, mitä teos kuvaa – ystävän itsemurhaa –, vaan miten, vereslihalla.
Haaskion tarina hahmottuu monologin seasta eikä taaskaan ole pitkä sinänsä. Kirjassa on kolme keskushenkilöä: Wertheimer, joka jo kirjan ensi sivulla on tehnyt itsemurhansa, sekä pianisti Glenn Gould ja minäkertoja. He ovat tutustuneet nuorina musiikinopiskelijoina. Glenn Gould pudotti heti toiset rinnaltaan. Nämä yrittivät sitten korvata tavoittamatta jääneen musiikkivirtuoosisuutensa sanataiteen alalla, mutta myöntää piti molempien: kirjoitustyöt sujuivat kehnonlaisesti. Kunnianhimoisempi Wertheimer ei kestänyt elää ja olla ”haaskio”.
Bernhardin teksti on jälleen raakaa, kahdessa mielessä: se kohtelee kaltoinkin kohteitaan, ja ajatus ryöppyää näennäisen työstämättömänä, kuin sokkivaihe trauman jälkeen. Kertojan mielenliikkeet kulkevat tapahtuneessa edestakaisin, sanat muuntuvat ja kertautuvat, hakevat selityksiä ja puolustuksia, ja paikoin kertoja ja Wertheimer ikään kuin puhuvat päällekkäin. Toki teksti on taiten työstettyä, suotta siinä ei Goldberg-variaatioita alati mainita.
Suomentaja Tarja Roinilan jälkiessee valaisee Thomas Bernhardin tekstin hienouksia ja viittaa mm. Ludwig Wittgensteiniin ja kielifilosofiaan. – Kansilieve mainitsee, että Bernhardin ystäviin kuuluivat sekä Glenn Gould että Paul Wittgenstein (mutta sekö toinen filosofi vai se yksikätinen pianisti?). Glenn Gouldin levyttämät Goldberg-variaatiot joka tapauksessa on pakko kaivaa heti kuultavakseen! Haaskio on hieno kirja, suosittelen. Tätä kirjaa ei lueta tarinan, vaan kielen ja mielen vuoksi.