Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Girolamo Savonarolan jälkimaine ei ole kovinkaan hyvä. Dominikaanimunkki ja saarnaaja on saanut maineen uskonnollisena fanaatikkona, joka erityisesti muistetaan niin sanotusta ’turhuuksien roviosta’. Siinä missä renessanssiajan Italia oli taiteen ja humanismin edelläkävijä, Savonarolan roviot edustivat takapajuista uskonnollisuutta, joka pyrki polttamaan kaiken edistyksen tieltään. Vai oliko asia sittenkään aivan näin suoraviivainen?
Liisa Väisänen tarkastelee Savonarolaa ja sitä renessanssia, jota vastaan hän taisteli. Nykyään olemme niin tottuneet tarkastelemaan renessanssia ennen kaikkea sen loisteliaan taidehistorian kautta, että aikakauden sosiaalinen ulottuvuus helposti unohtuu. Tavalliselle kansalle aikakausi ei ollut helppo, sitä leimasi lisääntyvä eriarvoisuus ja korruptio. Jopa kirkonmiehet, paavi etunenässä, jakoivat avoimesti korkea-arvoisia virkoja omille lapsilleen, myivät kirkon anteeksiantoa ja sakramentteja, samalla pitäen lukuisia rakastajattaria. Borgia-suku on nykyään varmasti tunnetuin esimerkki aikakauden ylilyönneistä, vaikka suku ei kaikilta osin olekaan ansainnut huonoa mainettaan, kuten Väisänen osoittaa. Yhtä kaikki, renessanssi oli kaiken loiston lisäksi väkivaltaisten valtataisteluiden aikaa, josta löytyi paljonkin kritisoitavaa.
Savonarola vaati maallisen omaisuuden oikeudenmukaisempaa jakoa ja muutosta Firenzen oligarkkiseen hallintoon. Ennen kaikkea hän kritisoi korruptoitunutta papistoa ja itse paavia – aivan erityisesti paavin harjoittama sukulaisten suosiminen hiersi Savonarolaa. Tuolloisten sääntöjen mukaan kardinaaleina olisi saanut toimia vain 26 ihmistä, mutta käytännössä heitä oli 43. Tämä virka oli kirkossa paitsi äärimmäisen korkea-arvoinen niin myös rahallisesti kannattava, joten viroilla oli helppo palkita poliittisia liittolaisia, olivatpa he kykeneviä varsinaiseen toimeen tai ei. Aikakauden räikeistä käytännöistä olkoon esimerkkinä jo 14-vuotiaana kardinaaliksi nimetty Ippolito D’Este, joka jäi lopulta historiaan kaivauttamalla veljeltään silmät päästä. Syynä teolle oli mustasukkaisuus naisesta, joka suosi Ippoliton sijasta tämän veljeä.
Savonarola kirjoitti aivan syystä kirkon unohtaneen, miksi se oli ylipäätään perustettu. Savonarolan kritiikissä oli paljon samaa mistä Martti Luther ja Jean Calvin tulivat myöhemmin tunnetuksi, vaikka varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Savonarolaa ei voikaan kutsua. Hän kuitenkin petasi kritiikillään tietä muille, jotka jatkoivat hänen jalanjäljissään. Monille aikalaisille hän oli rohkea kansansankari joka ei pelännyt ylhäisöä ja joka inspiroi Firenzen tasavallan valtaa hajauttavat hallinnolliset uudistukset. Toisaalta on niinkin, että Savonarola ja hänen aiheuttamansa joukkovoima aiheutti myös aitoa pelkoa. Erityisesti kaupungin nuoret ja kiihkeät miehet tunsivat vetoa Savonarolan viestiin, ja tämä nuorisojoukko osoitti ennen pitkään selkeitä merkkejä moraalipoliisin elkeistä ja ääriliikkeistymisestä.
Savonarolan tarina on nykynäkökulmasta mielenkiintoinen erityisesti sen vuoksi, että se kertoo voimakkaasti jakautuneesta yhteiskunnasta ja tämän kahtiajaon aiheuttamasta populistisesta liikehdinnästä. Myös Savonarolaa vastaan esitetyt syytteet olivat esimerkki populistisesta mielipiteen vaihdosta, sen verran lennokkaiksi syytteet parhaimmillaan kehittyivät. Vaikka kirkko ei voinutkaan osoittaa todisteita Savonarolan varsinaisesta harhaoppisuudesta, niin viimeistään kiduttamalla saatiin kuitenkin haluttu lopputulos: tunnustus ja mestaus. Mielenkiintoinen osoitus aikakauden oikeuslaitoksen käytännöistä tämäkin.
Liisa Väisänen loistaakin kuvatessaan aikakauden yhteiskuntaa ja aikalaisten intohimoja. Väisänen valoittaa myös tavallisen kansan arkea ja myös taiteilijainstituutiota, jolle kardinaalien kaltaiset umpirikkaat mesenaatit oli tietysti oikea siunaus. Kirjaa siivittävät myös lukuisat mielenkiintoiset tarinat, kuten vaikka Pazzi-suvun salaliitto de’Medicien sukua vastaan, joka ei päätynyt aivan niin kuin Pazzit kuvittelivat. Kirja tavoittaa siis ajan hengen renessanssiajan Firenzessä varsin hyvin. Harmi kyllä, kirja olisi kipeästi kaivannut oikolukijaa, sillä kirjasta löytyy luvattoman paljon kirjoitusvirheitä. Pienellä hiomisella kokonaisuudesta olisi saanut paljon viimeistellymmän. Kauneusvirheistään huolimatta kirja kuitenkin antaa sen minkä lupaa, eli näkymän siihen renessanssin puoleen mistä harvemmin puhutaan. Oikein mielenkiintoinen kirja, suosittelen!