Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Oli mies [Kweku], joka uurasti päivittäin ylläpitäjän roolissaan, ja oli Folan tähtirooli lähiöäitinä ja Olun rooli pikkutarkkana mutta suosiossa olevana esikoispoikana; oli lahjakas ja hankala taiteilija; ja oli Pieni. Ja sitten oli hän, Taiwo. Hän oli päättänyt suorittaa virheettömän esityksen, liitää näyttämöltä raivokkaiden aplodien saattelemana, mestari ja kultatyttö, joka loistaa peruskoulussa, on älykkäin oppilas kirkassilmäisissä luokkakuvissa.
Oli siis perhe Sai. Oli talo, mutta ei kotia. Oli. Aikoinaan. Nyt on jotakin, jota perheeksi kutsutaan, veren periaatteesta. Joukko itsensä ulkopuoliseksi tuntevia henkilöitä, erilleen ajautuneita, ”jokainen suljettuna ajatustensa äänettömään lasilaatikkoon: kuusi lukittua laatikkoa, äänieristettyä ja särkymätöntä”. Sitten tapahtuu jotakin; jo kauan sitten töissä tapahtuneen tragedian ja siitä aiheutuneiden häpeän ja vararikon myötä yhteispelistä pois jättäytynyt Kweku-isä, perheensä hylkääjä, kuolee. Paljain jaloin, puutarhassa, tohvelit makuuhuoneen oviaukon vierellä. On aika koota perhe yhteen.
Taiye Selasin esikoisteos Ghana ikuisesti kertoo erään sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinan. Tarina alkaa Ghanasta ja päättyy Ghanaan, siinä välissä ovat Yhdysvallat – unelmien pakopaikkana – ja Nigeria – pakollisena pahana. Pysyvää on vain Ghana, ikuisesti.
Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa. Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.
Ehdottoman suuri suositus tälle kirjalle.
Lopuksi pieni vinkki niille, jotka haluavat syventyä enemmän afrikkalaiseen mielenmaisemaan – tässähän se oikeastaan jää taka-alalle – ja eritoten rotukysymyksen näkökulmasta: suosittelen suuresti Chimamanda Ngozi Adichien teosta Kotiinpalaajat, joka on samalla sekä erilainen kuvaus siirtolaisuudesta että asettaa Nigerian toisenlaiseen valoon, positiivisempaan sellaiseen. Ensi kertaa afrikkalainen kirjallisuus on lumonnut minut. Kiitos siitä kuuluu näille naisille.
