Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nina F. Grünfeld kirjoittaa, miten suurin osa holokaustitarinoista kertoo selviytyjistä; vahvoista ihmisistä, jotka pystyivät jälkeenpäin kertomaan kokemuksistaan ja joissain tapauksissa jopa tekemään niistä taidetta. Silti, totuus on se, että vain hyvin harvat selviytyivät ja vain hyvin harvojen tarinat on saatu talteen. Yksi näistä lukemattomista ihmiselämistä, jotka kerta kaikkiaan pyyhkäistiin olemattomiin oli Ninan isoäiti Frida Grünfeld. Hänestä ei jäänyt jäljelle muuta kuin hänen nuori poikansa, joka oli tuotu turvaan Norjaan juutalaiseen orpokotiin ja joukko vastaamattomia kysymyksiä.
Kuka hän oikein oli ja millaisesta suvusta hän tuli? Miksi Frida oli luopunut pojastaan Bertholdista ja miltä Frida edes näytti? Fridan lapsenlapsi Nina palaa ajassa taaksepäin ja ryhtyy jäljittämään isoäitiään. Kuten kirjan kannesta pystyy varmasti jo arvaamaan, Fridan tarina ei kuitenkaan osoittaudu aivan tavalliseksi. Hän oli nainen, jolla oli kaikki ennusteet itseään vastaan, kuten Berthold asian ilmaisee. Frida oli juutalainen, köyhä, unkarilaista vähemmistöä, yksinhuoltajaäiti ja ”hunningolla”. Tarkalleen ottaen Frida oli prostituoitu, joka oleskeli useimmissa Slovakian kaupungeissa ja joutui niissä kaikissa paikallisen poliisin ja järjestysvallan kirjoihin.
Näistä raporteista on Ninan salapoliisintyön kannalta paljon iloa ja toisinaan niistä kuuluu myös Fridan oma ääni. Pieniä tiedonmurusia siellä ja hieman johtolankoja tuolla, vähä vähältä Fridan tarina keriytyy auki ja tuo mukanaan myös yllätyksiä: voisiko sittenkin olla, että Frida olisi selviytynyt sodasta? Toisaalta kaikista löydöistä huolimatta, samaan aikaan Frida pysyttelee kiusoittelevan kaukaisena hahmona. Minkä vuoksi hän muutti pois kotikylästään Leleszistä ja päätyi myymään itseään? Häpäisikö hän perheensä ja hänet ajettiin pois, vai oliko hänen perheessään kenties jotain mätää, kuten jotkin vihjeet näyttävät osoittavan? Frida ei selvästi ollut mikään puhdas pulmunen – kukaties hänen tunne-elämänsä oli vaurioitunut, Nina ja Berthold pohtivat, mutta kenen tai minkä toimesta on enää mahdotonta sanoa.
Kirjan kerronta etenee kahdella tasolla. Pääasiallisesti seurataan Fridan tarinaa kronologisessa järjestyksessä ja tämän kerronnan lomassa on lyhyehköjä lukuja, joissa Nina kertoo omista ja isänsä tutkimuksista. Nämä tutkimukset ovat kestäneet jo vuosien ajan ja Ninan osalta ne itse asiassa jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Berthold puolestaan on valitettavasti kirjan kirjoittamishetkellä ollut kuolleena jo vuosikymmenen. Näihin lukuihin on otettu mukaan myös valokuvia, jotka mukavasti elävöittävät isän ja tyttären salapoliisityötä, vaikka niitä ei olekkaan ihan hirveän paljon.
Nina pohtii kirjassaan onko jotenkin sopimatonta kertoa hänen isoäitinsä tarina, riepotella auki hänen onnetonta elämäänsä kaikkien nähtäväksi, vai olisiko sittenkin parempi vain antaa Fridan levätä rauhassa – tai jopa hävetä häntä, niin kuin Berthold teki. Nina tietysti päätyy siihen, että Fridan tarina on kuin onkin kertomisen arvoinen, ja olen samaa mieltä. On jotenkin lohdullista, että vaikka Frida ei selkeästi saanut eläessään kokea välittämistä tai lämpöä, niin hänen postuumina kohtalonaan ei kuitenkaan ole välinpitämättömyys ja unohdus. Lohdullista on sekin, että kirja antaa näkymän Fridan jättämään perintöön: hänen pojastaan tuli yksi Norjan tunnetuimmista psykiatreista ja näyttää lapsenlapsi Ninakin pärjänneen elämässään hienosti.
Nina kirjoittaa kirjansa alussa miten hän haluaa löytää isoäitinsä elämästä jonkin valopilkun ja itse uskallan väittää, että juuri tämä seikka on se kaivattu valopilkku. Frida : Tuntemattoman isoäitini sota on koskettava, mikrohistoriallinen kertomus, joka muistuttaa kaikista niistä lukemattomista sodan uhreista, joiden tarinoita emme yleensä kerro.