Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Freudin sisar -romaanin alku on sydämeenkäyvän karu: siinä kuuluisa psykoanalyytikko ei välitä neljästä sisarestaan edes sen verran, että järjestäisi heille oman seurueensa lisäksi viisumin Wienistä Lontooseen pois holokaustin jaloista. Mukaan lähtevät sen sijaan esimerkiksi Sigmundin kaksi taloudenhoitajaa ja henkilökohtainen lääkäri, eikä pientä koiraakaan tietenkään jätetä. Freud ei usko natsien voimaan, hän on varma, että sota loppuu pian, vaikka eletään jo vuotta 1938, jolloin Saksa on valloittanut Itävallan, mutta kuitenkin Freud itse paradoksaalisesti haluaa turvaan. Pauline, Maria, Rosa ja Adolfina kuljetetaan keskitysleirille, jossa edessä on astuminen kaasukammioon. Lukijalle käy siis heti romaanin alussa selväksi, mikä on näiden Freudin sisarten kohtalo.
”Meidät määrättiin ovelle. Astuimme siitä pimeään huoneeseen. Ovi suljettiin perässämme. Selvästi erottuva sihinä alkoi melkein heti. Tunsin kitkerän tuoksun. (–) Jotkut vanhat naiset huusivat. Toiset rukoilivat. Kuolema tuli lähelle, kuolema oli edessäni ja minä suljin silmät kuolemani edessä.”
Mutta jos on tämä kirjan alku karua kertomaa, ei muukaan sisältö juuri mieltä ylennä. Adolfina, kirjan minäkertoja, elää tavattoman surullisen elämän. Hänen äitinsä pitää lapsikatraastaan ainoana suosikkinaan Sigmundia, ja Adolfinalle hän toistaa usein: ”Olisi ollut parempi, jos en olisi synnyttänyt sinua.” Kuitenkin Adolfina myöhemmin hoitaa kuolevan äitinsä loppuun asti. – Freudin perhe ei ollut kovinkaan uskonnollinen; juutalaisuus merkitsi heille verenperintöä, mutta ei minkäänlaista arjessa elettävää hengellisyyttä. Perheessä työskennellään sapattina, syödään sianlihaa, ei käydä koskaan synagogassa eikä osata hepreaa. Pyhä kielemme oli saksa, Adolfina toteaa.
Adolfinan elämä oli siis hyvin onneton. Suuri rakkaustarina päättyi tylysti, ja hän joutui pitkäksi aikaa Pesään, psykiatriseen sairaalaan, jonka lääkäri, tohtori Goethe, johti laitostaan erikoisin ottein. Potilaat eivät juurikaan parantuneet. Adolfina sanoo Pesästä kertovan luvun alussa sarkastisesti Tolstoin sanoja hieman muutellen:
”Kaikki normaalit ihmiset ovat normaaleja samalla tavalla; jokainen hullu on hullu omalla tavallaan.”
Pesästä ja sen onnettomista potilaista, joita kutsutaan aina karusti hulluiksi, kerrotaan läpi kirjan kulkevalla tyylillä: lakonisesti, toteavasti, suuria ilmaisuja välttäen. Pari kohtaa jäi erityisesti mieleen tästä jaksosta: Adolfina kertoo veljensä käyvän katsomassa häntä joskus, mutta aina silloin tämä vain keskustelee kollegansa Goethen kanssa. Adolfina ei tietenkään osallistu keskusteluihin, hän jää sivuun kuten aina. – Toisaalta minua kosketti syvästi tapa, jolla Adolfina kertoi tohtori Goethen päähänpistosta järjestää sairaalassa suuret karnevaalit. Mieleen tulee väkisinkin tuo harvoin nähty dokumenttielokuva Titicut Follies; siinähän arjessa täysin laiminlyödyt vankimielisairaalan asukit puetaan hassuihin asuihin ja he saavat esittää iloista musiikkia. Myös Pesässä hullut puetaan naamiaispukuihin, ja läheiset saavat tulla heitä katsomaan. Sigmund juo itsensä umpihumalaan, pukeutuu narriksi ja luennoi taas kerran psykoanalyysista.
Surullinen, surullinen kirja on tämä Freudin sisar, kuten tietysti kaikki holokaustia kuvaavat teokset. Lisämausteen tuo vielä Freudin perheen dysfunktionaalisuus. Sigmund Freudia ei todellakaan nähdä kovin myönteisessä valossa, ja äiti Amalie on varsinainen kammotus. Mutta olin silti tyytyväinen, että sain tämän romaanin luettavakseni, sillä eihän tällaisista asioista voi kertoa kepeästi. Lisäksi Goce Smilevski oli kirjailijana täysin uusi tuttavuus, eikä pohjoismakedonialaista kirjallisuutta ole varmaankaan juuri käännetty suomeksi. Tässä kustantamo Siltala on jälleen kerran tehnyt merkittävän kulttuuriteon.
