”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.” Näin aloitti Eino Leino vuonna 1900 runonsa Laulu onnesta. Kuten hyvin tiedetään, on kyseinen säe onnistunut perin juurin mainiosti sopeutumaan suomalaisten suuhun, jopa niin hyvin, että sitä ollaan alettu pitää sananlaskuna. Menemättä sen tarkemmin siihen, miksi me, suomalaiset, niin usein tunnumme peittelevämme onnea tai toisaalta koemme vaikeaksi iloita aidosti toistemme onnesta, totean ainoastaan, että Miika Nousiaisen ja Sanna-Mari Pirkolan mainion Fretti Mercury etsii onnea -kuvakirjan luettuaan voi ainakin hetken aikaa olla sitä mieltä, että tuon sananparren oikea paikka olisi roskakori. Tarinan opetus nimittäin on: jos sinulla on onnea, ei sitä ainakaan kannata kätkeä.
Fretti Mercury ja Jänis Virtanen ovat parhaat ystävykset. Heitä yhdistäviä tekijöitä on kolme: samanlainen huumorintaju, samanlaisesta ruuasta pitäminen sekä yleensä samaan aikaan onnettomana oleminen. Juuri nyt tilanne on jälleen se, että onni on päässyt ystävyksiltä katoamaan. Kun onneton Fretti kuitenkin laahustaa ystävänsä oven taakse, soittaa ovikelloa ja pääsee lopulta sisään, piristyvät molemmat jonkin verran ja innostuvat lähtemään etsimään onnea.
Retkellään Fretti ja Jänis törmäävät kahdeksaan vallan erilaiseen otukseen aina pikkuruisesta Kirvasta diivasieniä popsineeseen Karitsaan. Ovat matkan varrella vastaan tulevat otukset sitten kuinka omituisia tahansa heitä yhdistää eräs asia: he kaikki ovat löytäneet avaimen onneen. Jopa paikallaan pönöttävä, päähän taottava alasin. Kotiin palatessaan Fretti Mercury ja Jänis Virtanen ovat monta monituista onnen avainta rikkaampia. Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein tarkasti ajattelee, eipä onnea oikeastaan olisi edes tarvinnut lähteä etsimään. Se löytyy nimittäin yhden yksinkertaisen ajatuksen takaa – kunhan sitä ei missään nimessä rupea kätkemään.
Pienen alkuihmetyksen jälkeen Fretti Mercury etsii onnea osoittautui oivaksi lastenkirjaksi. Pidän siitä, miten Miika Nousiainen heti ensimmäisessä lastenkirjassaan antaa oman tutun äänensä kuulua, eikä tekstistä ole tehty turhan lapsellista. Päinvastoin uskon sen sisältävän elementtejä, joita melko vanhatkaan lapset eivät onnistu sanan varsinaisessa mielessä tavoittamaan. Mutta eiköhän tuo liene tarkoituskin; veikkaanpa, että tämä kirja on kirjoitettu yhtä lailla vanhemmille.
Mitä kirjan kuvitukseen tulee, Sanna-Mari Pirkolan yksinkertaiset, omalla tavallaan veikeät kuvat sopivat tekstiin mainiosti. Tämä kirja on ulkonäköään myöten juuri sitä, mitä Miika Nousiaisen kaltaiselta humoristilta odottaakin. Annan suuren suositukseni ja jään innolla odottamaan, mitä tällä saralla tuleman pitää.