Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pidin kovasti Lina Bengtsdotterin esikoisteoksesta Annabelle, joten kun sille ilmestyi tämä jatko-osa, tartuin siihen epäröimättä. Eikä kirjailija edelleenkään pettänyt lukijaansa.
Päähenkilönä on siis edelleen tukholmalainen poliisi Charline, jota kaikki kutsuvat Charlieksi. Hän on Annabellen tapauksen jälkeen aika lailla uupunut, pullonkorkkikin on auennut turhan tiuhaan ja työaikojen noudattaminen ei oikein onnistu. Niinpä hän pomonsa painostuksesta suostuu lähtemään lomalle, mutta kunnon dekkaripäähenkilön tapaan vanhatkaan selvittämättömät rikokset eivät edes silloin anna hänelle rauhaa. Ja tapahtumapaikkana on jälleen kotikylä, tuo Gullspång, joka on muuten ihka oikea paikkakunta Länsi-Götanmaalla, reilu tuhat asukasta…
Itse asiassa ei ole edes varmaa, onko mitään rikosta tapahtunutkaan, koska monet merkit viittaavat siihen, että kolmisenkymmentä vuotta sitten kadonnut paremman perheen teini-ikäinen tytär Francesca on kadonnut vapaaehtoisesti tai tehnyt itsemurhan; ne paikkakuntalaiset, jotka suostuvat yleensä asiasta puhumaan, kertovat tytön olleen kovin epävakaa ja onneton, olihan hän jo kerran yrittänytkin itsemurhaa. Mutta jotain outoa tapauksessa on, ainakin se, että Charlie muistaa hämärästi mutta itsepintaisesti käyneensä joskus Francescan upeassa, nyt rapistuneessa kotikartanossa äitinsä Bettyn kanssa. Lisäksi tytön vanhemmat tuntuvat kadonneen kuin tuhka tuuleen, samoin Cécile-sisar. Entä mitä todella tapahtui Francescan läheiselle ystävälle Paul Bergmanille? Hänet tiedetään varmasti kuolleeksi, mutta oliko hänen menehtymisensä varmasti itsemurha? – Charlien tutkimuksissa ei ole paljon apua paikallisesta jotenkin yksinkertaisen tuntuisesta poliisista, mutta vanha tuttu toimittaja Johan Ro ryhtyy mukaan.
Bengtsdotter on jälleen kerran onnistunut luomaan jännittävän rikosjuonen. Samoin pikkukaupungin klaustrofobinen tunnelma välittyy mainiosti, ja Charlien henkilökuva syvenee yhä. Ainoana miinuksena tässä kirjassa joku voisi pitää sitä, että sen ymmärtäminen on melkein mahdotonta ilman Annabelle-kirjan lukemista, mutta mikäs siinä: ainahan sitä mieluummin lukee kaksi hyvää dekkaria kuin yhden huonon!
