Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuosien 1950-1970 välinen aikakausi tuli erityisesti Yhdysvalloissa tunnetuksi ”kapitalismin kultakautena”. Tuona aikana kauppa ja talouskasvu kukoisti tavalla, josta voidaan vain unelmoida tänä päivänä. Siitä huolimatta aikakauden toimintamalleja leimasivat asiat, jotka nykyään kuulostavat kovin vierailta. Rikkaat maksoivat kovia veroja, Yhdysvalloissa korkeimpien tuloluokkien keskimääräinen tulovero vaihteli jopa 70-80 prosentin paikkeilla. Yhdysvaltain antitrust-lait ja New Deal myös pilkkoivat suurpankkeja, ja liike- ja sijoituspankkien erottelu piti huolen siitä, että pankit eivät voineet keinotella talletuksilla. Bretton Woods -järjestelmä piti myös huolen siitä, että pääoman sallittiin ylittävän rajat vain, mikäli sillä rahoitettiin kauppaa tai reaali-investointeja, mutta rajat ylittävä keinottelu ei ollut sallittua.
Rahoitusala ja koko yhteiskuntamme on muuttunut paljon noista päivistä ja Nicholas Shaxsonin Finanssikirous kertoo, miksi nämä muutokset eivät pääsääntöisesti ole tehneet yhteiskunnallemme mitään hyvää. Kirjan esittelemät ongelmat voi jakaa kolmeen osaan: finansialisaatioon, uusliberalismin nousuun ja sen paradoksaaliseen lopputulokseen: suuryritysten esiinmarssiin ja niiden myötä kilpailun vähenemiseen.
Suuri osa Finanssikirouksesta keskittyy kuitenkiin historiaan, kuinka oikein olemme päätyneet 1970-luvulta nykyiseen lopputulokseen. Se on hyvä asia lukijoille, joilla ei välttämättä ole kaikkia pohjatietoja. Esimerkiksi uusliberalismi oli minulle tietysti terminä ennestään tuttu, mutta toisaalta en siltikään ymmärtänyt, miten laajalti aatesuunta nykyään vaikuttaa kaikkeen. Uusliberalismi on siis lyhyesti sanottuna 1970-luvulla vaikutusvaltaiseksi kapitalistiseksi talousopiksi noussut aatesuunta, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Vielä viisikymmentä vuotta sitten saatettiin kuitenkin ajatella, että yrityksellä voi olla muitakin yhteiskunnallisia velvollisuuksia pelkän voiton tekemisen lisäksi, mutta uusliberalismin myötä yrityksen ainoaksi tehtäväksi on muuttunut voiton teko osakkeenomistajille. Tälle on ihan pätevän kuuloinen syy: vain yrityksen voitoilla on väliä, sillä yrityksen tuottama vauraus hyödyttää lopulta kaikkia, koska voitot lopulta sijoitetaan yrityksen ulkopuolelle.
Kilpailu markkinoilla saa siis aikaan tehokkuutta ja kollektiivista hyötyä kaikille ja tämä ei koske vain markkinoita itsessään, vaan kaikenlaisia elämänaloja ylipäätään. Uusliberalismin mukaan myös valtiot voivat kilpailla keskenään ikään kuin ne olisivat yrityksiä. Jos valtion omaisuutta myydään yksityiselle sektorille, ovat ne kilpailun kautta tehokkaampia. Myös valtion julkispalvelut, verojärjestelmät ja jopa lait ovat vain markkinoilla myytäviä ja ostettavia hyödykkeitä, joiden avulla valtio voi houkutella sisään ulkomaista pääomaa.
Tästä tietysti seuraa se, että arvovalta siirtyy yhä enemmän pois poliitikoilta ja antaa sitä taloustieteilijöille ja rahan intresseille. Tällaisen uudenlaisen hierarkian huipulla ovat siten rahoitusalan toimijat, jotka ostavat ja myyvät globaaleja yrityksiä. Tämä vallan siirtymä ei ole mikään uusliberalismin tahaton seuraus, vaan oikeastaan sen tarkoitus. Friedrich Hayek, uusliberalimin yksi keskeisimmistä kehittäjistä uskoi, että julkishallinto pyrkii väistämättä haalimaan itselleen yhä enemmän ja enemmän valtaa ja siten se kulkee vääjäämättömästi kohti tyranniaa. Niinpä on vain hyvä asia, että markkinoiden avulla saadaan suitsittua hallinnon valtaa ja, että poliittinen harkinta voidaan korvata taloudellisella arvioinnilla. Kilpailuprosessit itsessään erottelevat mikä yhteiskunnassa on ja voi olla arvokasta.
Tämä on yksi Shaxsonin nostamista suurista ongelmista, eli puhutaan yhteiskunnan finansialisaatiosta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että rahoitusalan osa taloudestamme on kasvanut, vaan myös siitä, että rahoitusmarkkinoille ominaiset toiminta- ja ajatusmallit ovat tunkeutuneet yhä syvemmälle talouteemme, yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme, ilman että oikein edes ymmärrämme asiaa.
Kilpailukykyagendaan keskittyminen ei Shaxonin mukaan kuitenkaan johda pidemmän päälle kilpailun lisääntymiseen, vaan pikemminkin sen vähenemiseen. Valta ja vauraus on alkanut keskittymään kahdella tavalla. Ensinnäkin finanssisektori on kasvanut kasvamistaan itse itseään ruokkivaksi hirviöksi, jolla on enää vain hyvin vähän tekemistä reaalitalouden kanssa. Toisekseen globaalissa yritysmaailmassa pärjäävät lähinnä suuret monikansalliset yritykset ja pankit, jotka voivat siirtää voittojaan rajojen yli, shoppailla itselleen parhaat diilit ja matalimmat verot, vähiten järjestäytyneet työntekijät ja löyhimmät rahoitusalan säädökset. Kuten Shaxson huomauttaa, luonnollisesti pienemmillä kilpailijoilla ei ole mahdollisuuksia samaan.
Valtiot vain ruokkivat tätä negatiivista kehityssuuntaa antamalla suuryrityksille veroalennuksia ja muita avustuksia. Shaxson ihmettelee, mitä järkeä on tarjota jo markkinoita dominoivalle yritykselle avustuksia ja nollaveroja, sillä se ei mitenkään lisää kilpailua markkinoilla vaan päinvastoin vähentää sitä.
Toivona tietysti on, että suuryritykset tuovat mukanaan suuret määrät pääomaa, mutta tutkimusten mukaan suurilla konserneilla oli vuonna 2017 Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo melkein kolmen biljoonan dollarin edestä varallisuutta, jota ei oltu investoitu edelleen liiketoimintaan. Itse asiassa noin 40 prosenttia suorista ulkomaisista investoinneista kohdistuu nykyään veroparatiisien pöytälaatikkofirmoihin, joilla ei ole minkäänlaista reaalitaloudellista toimintaa, ne ovat vain rahavirtojen välittäjiä. Niin ikään Isossa-Britanniassa pankkien antolainauksesta vain hieman yli kymmenen prosenttia menee nykyään rahoitusalan ulkopuolisille yrityksille, kun sata vuotta sitten tämä luku oli 80 prosenttia. Rahavirrat jäävät siten pyörimään rahoitusalan sisälle ja veroparatiiseihin, eivätkä hyödytä enää reaalitaloutta mitenkään.
Shaxson näkee tilanteessa jopa yhtäläisyyksiä monia luonnonvaroiltaan rikkaita mutta silti köyhinä pysyviä maita vaivaavaan resurssikiroukseen. Mikäli maalla on vain yksi dominoiva taloussektori, alkaa se helposti jopa vahingoittaa maan muuta taloutta. Erityisesti Iso-Britannian alati kasvava finanssisektori alkaa osoittaa oireita juuri tästä.
Kilpailukykyagendalla on vielä yksi erittäin vakava seuraus. Kun valtiot kilpailevat keskenään kuka saa tarjottua matalimmat verot ja riisuttua eniten pankkialan säätelyä, edesauttaa se osaltaan myös talousromahduksia, kuten vuonna 2008 nähtiin. Esimerkkinä käyköön Yhdysvalloissa vuonna 2000 säädetty Commodity Futures Monernisation act, joka poisti liittovaltiolta oikeuden säännellä pörssin ulkopuolella myytäviä johdannaisia ja muita eksoottisia rahoitusinstrumentteja (joilla oli iso osansa vuoden 2008 romahduksessa). Syy lain purkamiselle oli juurikin kilpailukyvyn parantaminen. Pelättiin, että Yhdysvallat ei pysty kilpailemaan Lontoon finanssikeskuksen kanssa, mikäli sen lainsäädäntö ei ole yhtä löyhää.
Shaxson osoittaa vakuuttavasti miten loputon ”kilpailu” on lopulta vain yhteiskuntien kilpajuoksu pohjalle, jossa ainoita voittajia ovat ylisuuriksi kasvaneet jättiyritykset ja megapankit. Mielenkiintoinen kirjan herättämä kysymys on se, miksi 1970-luvulta lähtien uusliberalismi on onnistunut saavuttamaan niin kyseenalaistamattoman talouspoliittisen aseman. Shaxson toki kertoo miten erityisesti Lontoon finanssikeskus on onnistunut kiertämään sääntöjä ja siten esimerkillään näyttänyt tietä myös muille maille. Silti on erikoista, miten vakavaa vastustusta aatesuuntaus ei ole kuitenkaan saanut oikein missään vaiheessa.
Kirjan perusteella voisi kuvitella, että Shaxson on väistämättä vakaumuksellinen vasemmistolainen, mutta oikeastaan vasemmisto saa Shaxsonilta erityisen kovat moitteet. Vasemmisto on yhtä lailla hyväksynyt vaihtoehdottomuuden retoriikan ja ollut mukana romuttamassa lakeja, joilla finanssisektoria on aikoinaan pyritty säätelemään. Shaxson näkeekin, että perinteinen jako poliittiseen vasemmistoon ja oikeistoon on mennyttä, ja muutoksen on tultava näiden ulkopuolelta.
Rahoitusalasta kertovat kirjat ovat usein raskasta luettavaa, mutta jo Nicholas Shaxsonin veroparatiiseista kertova Aarresaaret : Miehet jotka ryöstivät maailman vakuutti minut aikoinaan siitä, että miehen kirjat kannattaa laittaa lukulistalle. Finanssikriisi on yhtä lailla vaikuttava lukukokemus, vaikka mitään nopeaa luettavaa tämä kirja ei olekaan. Positiivista Shaxsonin kirjoissa on se, että hän taustoittaa asioita kunnolla sekä selittää termejä, joten kirjat ovat ymmärrettäviä myös taloustieteestä tietämättömille ihmisille. Finanssikirouksessa on kenties yksi heikko puoli; se, miten voimakkaasti kirja keskittyy nimenomaan Isoon-Britanniaan. Toisaalta Lontoon City on monella tapaa vastuussa nykyiseen tilanteeseen luisumisesta, joten ehkä painotus on loppujen lopuksi täysin looginen. Painavaa ja taatusti ajatuksia herättävää luettavaa, suosittelen!