Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Veera Antsalo (s. 1975) on kerännyt mainetta runoilijana. Nyt hän debytoi romaanikirjailijana, mutta vahvasti runollinen tämäkin teos on. Ei kannata odottaa mitään erityisen suoraviivaista ja selkeästi paikasta A paikkaan B etenevää: Fernanda on poukkoileva, toisteinen, kummallinen ja lennokas kirja.
Luin viime vuoden puolella Antsalon Pölyn historia -runokokoelman kiitos mielenkiintoisen nimen ja Jenny Saaren kauniiden kansien. Saari onkin Antsalon luottotaiteilija: myös Fernandan kannet ovat Saaren käsialaa. Kanteen on ikuistettu kirjassa moneen kertaan mainittu motiivi:
Fernandan nilkassa on reikä, josta valuu hiekkaa, eikä hän tiedä mitä siitä seuraa. Ehkä siitä ei seuraa mitään, se voisi olla niin. Ehkä niin on, jotta olisi jotain hypnoottista katseltavaa. Tai ehkä niin on, jotta kentaurien olemassaolo olisi perusteltua, jotta olisi joku kentaurien päähänpisto: ammuttu nuoli, tietenkin näkymätön, ja nilkka.
Fernanda on nuori nainen (”Fernanda ei ole aikuinen eikä lapsi. Hän ei ole avaruusolento eikä merenneito.”), joka asuu kivenmurikalla, pikkukaupungissa nimeltä Inertia. Kaupungissa on 29 814 asukasta ja Fernanda viettää aikaansa lukien Valittujen Palojen Uskomatonta mutta totta -kirjaa. Hänen vanhempansa ovat savua ja lukevat vain Vanity Faireja.
Kirjassa on paljon tällaisia lumoavia ja kummallisia yksityiskohtia. Se kartoittaa reuna-alueita, tyttöyttä, ystävyyttä, muutoksia. Inertia näyttäytyy tylsänä asfaltinvärisenä paikkana, jossa tulevaisuus on lähinnä säilyketölkkitehdasta. Fernandan paras ystävä R on rullaluisteleva vampyyri, jolla on suuret suunnitelmat tulevaisuudesta elokuva-alalla, onhan hän Alicia Silverstonen hyvä ystävä (vaikka Alicia onkin nyt liian kiireinen vastaamaan hänen kirjeisiinsä).
Ei Fernandassa ole juonellisesti mitään tolkkua; se on surrealistinen kiertomatka, jossa runoilija kokeilee romaanimuodon rajoja. Heittäytyminen palkitaan kunnon annoksella omituista tunnelmaa. Järjetöntä kirjallisuutta, mutta mitäpä järkeä maailmassakaan on, kun läheltä katsoo?
