Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Leon Urisin Exodus on jännitysromaani, joka kertoo, miten erilaiset ihmiset päätyivät Palestiinaan ja rakensivat Israelin valtion.
Tämän romaani oli kirjallisuuden klassikkolistalla, jonka olin kopioinut netissä. Kirjan aihepiiri ja sen yli 500 sivun mitta eivät houkutelleet, mutta olen ennakkoluuloton, joten otin luettavaksi. Urisin kerronta oli mukaansatempaavaa ja ahmin kirjan hyvinkin nopeasti sen massiivisesta koosta huolimatta.
Lukiessani tätä teosta koin kuitenkin vaikeuksia sen äärimmäisen poliittisesta luonteesta. On aika vaikeaa nykyään lukea romantisoitua tarinaa Israelin muodostumisesta, kun tietää, miten Israel sortaa palestiinalaisia, mutta yritin sivuuttaa historialliset tosiasiat ja suhtauhtua tähän kirjaan samalla tavalla kuin muihinkin romaaneihin.
Uris kuitenkin tekee sen vaikeaksi, koska välillä kirjan hahmot ja fiktio ottavat takapakkia ja kirja muuttuu joksikin vakavaksi, mutta hieman romantisoiduksi historialliseksi katsaukseksi toisesta maailmansodasta, juutalaisten Palestiinan siirtokuntien rakentamisesta ja suuresta sodasta, joka syttyi, kun ympäröivät arabit tajusivat, että heidän keskelleen oli syntymässä kokonainen valtio.
Koska en tiedä Israelin historiasta kuin hyvin vähän, niin en tiedä, miten todenperäisiä nämä katsaukset ovat, mutta nojaan siihen, että nämä ovat varmaan hieman romantisoituja Israelin olemassaoloa oikeuttavia näkemyksiä. Silti Urisin kerronta on niin jännittävää ja mukaansatempaavaa, että olin hurraamassa hahmojen kanssa arabiarmeijoiden tuhoutumista.
Koska kirja alkaa holokaustia pakenevilla juutalaisilla, jotka yrittävät saapua brittien hallitsemaan Palestiinaan, sympatiat ovat automaattisesti juutalaisten puolella. Näin jatkuu koko kirjan aikana ja vain vahvistuu, kun keskitysleirin kauhut kerrotaan takautumissa. Kun sitten rähinät arabinaapureiden tai, kuten välillä kirjassa heitä kutsutaan, ”muhametilaisten” kanssa alkavat, et pysty tekemään muuta kuin toistamaan kuuluisaa lausetta ”ei enää koskaan” ja hurraamaan sionistien puolesta.
Koska suomennos on julkaistu 1950-luvulla, kirjasta uhkuu nykystandardeilla rasistinen retoriikka arabeja kohtaan, mutta sekin on ymmärrettävää, kun suhtautuminen saapuviin juutalaispakolaisiin oli niin vihamielinen. Uris ei suoraan hauku arabeja, vaan oikeastaan syyllistää arabihallitsijoita sodasta ja korostaa, että suurin osa paikallisista arabeista suhtautui positiivisesti juutalaisiin.
Silti kirja kuvaa arabeita vähän samalla tavalla kuin 1700-luvun alussa amerikkalaiset kuvasivat alkuperäiskansoja, ”jaloina villeinä, joilla on takapajuiset ja karkeat tavat.” Uris korostaa jatkuvasti, miten sivistyneitä euroopan juutalaiset ovat ja miten he tulevat ”sivistämään” arabit. Oli aika kummallista lukea kirjaa juutalaisista, jotka puhuivat melkein samoilla sanankäänteillä kuin eurooppalaiset valloittajat. Mutta sitten muistin, että Euroopan juutalaiset ovat eurooppalaisia, joten ei ole mikään ihme, että he suhtautuvat niin ylimielisesti arabeihin.
Ehkä paras tapa suhtautua tähän israelilaisten Täällä Pohjantähden alla -opukseen on lukea se sionistien maailmankuvana. Tämä kirja viestittää lukuisten hahmojensa ja risteävien tarinoidensa ja historiallisten katsaustensa kautta, miksi Israel on olemassa ja miksi se käyttäytyy nykyään kuten se käyttäytyy, miksi ”Ei enää koskaan” lause on ainakin Israelin sionisteille muuttunut asenteeksi, jossa koetut viholliset on murskattava mahdollisimman suurella ylivoimalla, jotta holokaustin mahdollisuus ei voisi koskaan toistua.
Tietenkin on niitä, joiden mielestä kosto ei ole ratkaisu, mutta tämä kirja ei heitä käsittele, vaan oikeastaan Uris jotenkuten oikeuttaa kirjan lopussa tapahtuvia etnisiä ”puhdistuksia”, joissa jokaista kuollutta israelilaista kohden kymmenen palestiinalaista tapettiin, riippumatta siitä liittyivätkö he suoraan yksittäisen juutalaisen murhaan vai ei. Minulle ja varmaan tämän analyysin lukijalle tällainen ajattelu tuntuu perverssiltä, mutta me emme ole kokeneet, mitä juutalaiset kokivat tuhansia vuosia. Ainakin luettuani tämän muuten taiteellisesti loistavan romaanin, ymmärrän jotenkuten israelilaisten sionistien maailmankuvan, vaikka en sitä hyväksy.