Everstinnaan tartuin suurella odotuksella ja se palkittiin. Luin kirjaa ihan innoissani, suorastaan ahmien. Miksikö, niin siksi, että se on kirjoitettu meänkielellä ja siksi, että Rosa Liksomin teksti kulkee niin liukkaasti.
Everstinna kertoo Annikki Kariniemestä. Lapsesta asti kuljetaan hänen mukanaan, aina siihen asti kunnes ”Huoneessa leijuvat lumihiutaleet”. Kerronta etenee monologimaisesti ja on erittäin elämänmakuista. Kertoja ehtii olla kolme kertaa avioliitossa; pahinta on se eversti.
Rosa Liksom kuvaa ihmisiä erityisen hyvin. Etenkin ihmismieltä, hyvää ja pahaa, ihan sillä lailla kun se ilmenee. Jokainen meistä on erilainen ja käyttäytyy omalla tavallaan. Joillekin ei riitä mikään ja jotkut tyytyvät vähempään.
Se, että lapin murre, meänkieli on mukana, antaa parhaan mausteen tarinalle. Se vaan on niin herkullista luettavaa, että ihan pakko oli välillä lukea ääneen. Murre lisäksi jotenkin pehmentää pahimpia kohtia. Niin ja rikastaa kieltä, kun on niin ihania sanoja.
Välillä, kesken luvun, tartuin puhelimeen ja googletin, kuka tämä päähenkilö oikein oli ja kuka oli tuo eversti. Sitten taas jatkoin lukemista. Nyt, tämän kirjan jälkeen, tekee mieli lukea lisää, vaikkapa joitakin Annikki Kariniemen kirjoja, sillä Rosa Liksomit on jo luettu. Harmi!