Esikoiskirjailija Stuart Turton on varmasti saanut hikoilla Evelynin seitsemän kuoleman kanssa. Turton kuvailikin kirjoitusprosessia ”ihan kamalaksi” Guardianin haastattelussa. Olisi mielenkiintoista nähdä Turtonin muistiinpanot romaanin rakenteesta – nyt nimittäin ollaan vankasti kikkailun ytimessä.
Evelynin seitsemän kuolemaa yhdistelee Agatha Christien henkistä kultakauden dekkaria ja Päiväni murmelina -elokuvaa. Kirjan päähenkilö on vangittu silmukkaan elämään samaa päivää uudestaan ja uudestaan.
Päivän aikana synkässä Blackheathin kartanossa tapahtuu murha. Isäntäväen tytär Evelyn Hardcastle kuolee illan päätteeksi. Ainoa keino, jolla kuoleman sykli päättyy, on ratkaisun löytäminen. Päähenkilön on keksittävä, kuka Evelynin murhaa. Tismalleen samanlaisena päivä ei toistu, vaan jokaisena aamuna päähenkilö herää eri ruumiissa: hän saa tarkastella päivää jonkun aivan toisen henkilön näkökulmasta.
Rakenne on monimutkainen. Asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä ja toistuvat samanlaisina joka päivä, mutta ne näyttäytyvät kovin eri valossa, kun tapahtumia katselee eri henkilö. On myös eri juttu kokea tapahtumat nuoren, terveen miehen vartalosta, huonokuntoisena ja liikalihavana tai hauraana vanhuksena.
Eikä rikosta saa tietenkään tutkailla rauhassa. Kartanossa on muitakin sielunvaelluksessa mukana olevia, jotka kilpailevat ratkaisun selvittämisessä, paikoin hyvinkin rumilla keinoilla.
Evelynin seitsemän kuolemaa on älyllisen kikkailun ystäville varma valinta. Se ei ole mikään perinteinen dekkari, on melko lailla turhaa yrittääkään arvailla, mistä on kyse, sen verran paljon kirjailija pimittää tietoa olennaisista tapahtumista. Kirjan ilo onkin siinä, miten aikaisempina päivinä nähdyt tapahtumat saavat uusia merkityksiä, kun ne näkee jonkun toisen näkökulmasta.