Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämä kirja oli minulle henkilökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen, ja odotin sen ilmestymistä kovasti. Olen jo vuosia ollut intohimoinen Sylvia Plath -fani, lukenut useita hänestä tehtyjä elämäkertoja ja tutkimuksia sekä tietenkin uudestaan ja uudestaan hänen omaa valitettavan suppeaksi jäänyttä tuotantoaan.
Kirjahyllyssäni on itse asiassa – L.M. Montgomeryn, Laura Ingalls Wilderin ja Saima Harmajan nimikkohyllyjen lisäksi – ihan oma Sylvia Plath -osasto, joka on viime vuosina täydentynyt Heather Clarkin kirjoittamalla massiivisella biografialla The Red Comet. Ja ilmestyihän muutama vuosi sitten jo yksi Plathista kirjoitettu biofiktio, suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa, joka kertoi runoilijan vuodesta 1950-luvun alussa New Yorkissa Mademoiselle-lehden toimituksessa.
Mutta sitten Euforiaan. Se on katsottu kotimaassaan Ruotsissa paikallisen Finlandian eli August-palkinnon arvoiseksi, eikä suotta. Sen kerronta on tunteentäyteistä olematta yhtään sentimentaalista, se kuvaa vihaa ja rakkautta tasaveroisina. Se kertoo äitiydestä vailla estoja, kiihkeästä äidinrakkaudesta mutta myös väsymisestä lapsiin ja heidän loputtomiin vaatimuksiinsa.
Runoilijat Sylvia Plath ja Ted Hughes ovat vetäytyneet Lontoon humusta kauas maalle Devoniin, Court Greenin olkikattoiseen taloon, jonka pihalla kasvaa narsissimeri. Voisi olla kovin idyllistä, vaan eipä ole. Perheessä on pieni Frieda-tyttönen, ja pikkuveli Nicholaskin syntyy pian. Sylvialla itsellään taisi olla kovin suuria odotuksia tätä maallemuuttoa kohtaan: kukkia, mehiläistenhoitoa, leivän leipomista, vuorotellen lapsia hoitavat ja vuorotellen työskentelevät kirjailijat.
Mutta eiväthän asiat niin mene: Ted onnistuu aina saamaan itselleen ajan kirjoittamiselle, Sylvia ei. Tasa-arvo ei toteudu; Sylvia laittaa ruoan, hoitaa lapset, pitää yhteyttä naapureihin ja jopa kirkkoonkin. Ja Ted kirjoittaa saaden paljon palstatilaa lehdissä, kun taas Sylvialla on siinäkin suhteessa vaikeaa. Hän on kyllä saanut valmiiksi Lasikellon alla -romaaninsa, joka tulee ilmestymään pseudonyymilla Victoria Lucas, koska Sylvia pelkää äitinsä ja veljensä ja yhdysvaltalaisten ystäviensä reaktioita. Nicholasin synnyttyä Sylvian äiti Aurelia matkustaa Devoniin nähdäkseen tyttärensä viimeisen kerran. Äidin ja Sylvian suhde on oikeastaan yhtä ongelmallinen kuin Sylvian ja Tedin. Molemmissa hehkuvat rakkaus ja viha rinta rinnan.
En voi luottaa kehenkään, ajattelin katsoessani Tedin ja Aurelian kasvoja; muukalaisia, pelkkiä muukalaisia. Kukaan ei voi antaa minulle kaipaamaani rakkautta.
Mutta vaikka runoilija-avioliittoa ei voi mitenkään kuvata paratiisiksi, sattuu Sylviaan sanomattoman paljon, kun kyy sinne kiemurtelee. Kyy, noita-akka, kuten Sylvia häntä kutsuu, on saksalainen runoilija Assia Wevill, jonka kanssa Tedillä on suhde. Assia soittaa Tedille, yrittää muuntaa ääntään tuntemattomaksi, ja Sylvia raivostuu niin että repäisee puhelimen johdon irti seinästä. Court Greenin seinään jää ikuisiksi ajoiksi reikä, mutta niin käy myös Sylvian mielelle ja hänen rakkaudelleen Tediin.
Niin Sylvia jättää Tedin, jättää Court Greenin olkikattoisen talon ikuisiksi ajoiksi. Hän muuttaa lapsineen takaisin Lontooseen, taloon, jossa runoilija Yeats on aikoinaan asunut. Suurin osa meistä lukijoista tietää, miten sitten kävi: 11. helmikuuta vuonna 1963 poikkeuksellisen kylmän talven aikana Sylvia jättää lapset makuuhuoneeseensa, antaa heille maitoa ja keksejä, jättää ikkunan auki ja eristää ovet märillä kankailla. Hän kirjoittaa jäähyväisviestin ja avaa kaasulieden.
Euforia oli hieno kirja, ja uskallan sanoa, että Elin Cullhed olisi osannut kirjoittaa mainion romaanin myös ilman yhteyttä oikeasti eläneisiin henkilöihin. Se kuvaa tiiviisti ja tunnekylläisesti Sylvian ristiriitaisia tunteita Tediä – ja siinä sivussa myös Aurelia-äitiä – kohtaan. Kiihkeän rakkauden rinnalla asuu yhtä kiihkeä viha, joka näkee kohteensa armottomasti ja jopa halveksivasti. Sillä vaikka tavattuaan Tedin Sylvia kertoi sekä päiväkirjalleen että ystävilleen ”jättiläisestä”, pitkästä miehestä, jonka vierellä pitkän Sylvian ei tarvitse pienentää itseään, joutui hän pettymään: Tedin jättimäisyys merkitsi myös eräänlaista narsismia, joka osasi aina katsoa oman etunsa perään. Tediä ei ole kuitenkaan kuvattu yksipuisesti miksikään hirviöksi. Lukija tajuaa, että Sylvia on rakastanut häntä kovasti.
Cullhed on mestari kuvaamaan juuri tunteita, olkoonkin että Sylvian ja Tedin elämän tunnistettavat tapahtumat sujuvat myös mutkattomasti. Eikä pidä unohtaa taiturimaista äitiyden ja sen eri ulottuvuuksien kuvaamista. Sillä vaikka Frieda ja Nicholas ovat Sylvian ehkä puhtaimman rakkauden kohteet, ei äidinrakkaus ole helppoa, koska lapset eivät lähtökohtaisesti ole helppoja ainakaan Sylvian kaltaiselle perfektionistille.
Luin tämän kirjan melkein kahdella tavalla yhtaikaa: toisaalta ahmimalla sivu sivulta, haluten tietää, miten tulevat tapahtumat kerrotaan. Ja toisaalta hitaasti, makustellen, Cullhedin kieleen ja ilmaisuihin perehtyen. On pakko sanoa, että jos minulla olisi ollut jotain mitä ei ole, eli kirjailijan kykyjä ja taitoja, niin tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa.
