Anna aikoo viettää päivän kahvilassa kirja seuranaan, kun äiti soittaa. Annan pitäisi käydä tapaamassa veljeään Joonaa mielisairaalassa. Henkinen matka sairaalaan on niin pitkä, että Anna ehtii sen aikana käydä mielessään läpi sekä oman että amerikkalaisen poikaystävänsä Ianin perheen historian.
Annan pastori-isä on kohdellut väkivaltaisesti Joonaa. Ianin isä, Vietnamin sodan veteraani, on traumatisoitunut ja luhistunut eikä lopulta tunne poikaansa. Annan ja Ianin yksityiset perhehelvetit saavat parikseen yhteiskunnallisen väkivallan: Annan isänisän käymän sodan, syyskuun 11. päivän ja Irakin sodan. ”Heikoin lenkki” Joona uskaltaa asettua yhteiskunnan väkivaltaa vastaan. Ja sitten Annastakin tulee syyllinen.
Kirja ei ole ensisijaisesti juonitarina, vaan monitasoinen onnettomien miesten ryhmäkuva. Naisten osana on kestää ja korjata. Annan on uhrattava päivänsä ja Tuntinsa. (Virginia Woolf on teoksessa läsnä sekä Annan mukana olevassa Michael Cunninghamin kirjassa että intertekstuaalisesti.)
Noin 150 sivun mittaan mahtuu paljon sisältöä, koska taitavan kirjoittajan ei tarvitse pysähtyä selittämään. Perhepiknik ruumisautolla tai joulunvietossa palava kuusi puhuvat puolestaan. Väkivallan ja sukupuoliroolien pohdinnan ohessa muistot ja muistaminen ovat kirjassa keskeistä. Ikävät muistot on pakko jakaa, ja henkilöt kertovat ne pois; hyvät muistot toivotaan jaettaviksi: jospa toinen muistaisi saman.
Jotenkin minuun teki vaikutuksen kirjan totisuus — ei häivääkään huumorista jolla etääntyä lapsuuden traumoista — samalla kun itse teksti soljuu pettävän vaivattomana. Lopussa kirjoittaja sentään armahtaa Annan isän, vanhan miehen. Kirja oli Finlandia-ehdokkaana 2005, ja äskettäin se sai huomiota Yhdysvalloissa ilmestyessään. Luin sen nyt uudestaan ja päätin avata Elina Hirvoselle tänne tilin odotellessani mielenkiinnolla hänen toista kirjaansa.