Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

Se, mitä eläimille tehdään, on väärin.

Tähän yksinkertaiseen ajatukseen tiivistyy Elisa Aaltolan teos Esseitä eläi­mistä. Aaltola on kirjoillaan ja teoillaan noussut suomalaisen eläinten oikeuk­sia puolustavan ajattelun kärkeen. Edellinen teos Häpeä ja rakkaus : Ihmis­eläinluonto oli vaikuttavaa luettavaa, eikä tämä uusi esseekokoelmakaan jätä kylmäksi. Elisa Aaltola tarjoilee taas kerran vahvaa ajattelua ja ravisuttavia näkemyksiä.

Kuten esseemuotoon kuuluu, Aaltola yhdistelee kirjoituksissaan henkilökoh­taista ja yleistä. Teoksessa kulkee vahvasti mukana Aaltolan oma henkilöhis­toria pienessä maalaiskylässä kasvavana lapsena, joka herää eri kohdissa huomaamaan eläinten kohteluun liittyviä paradokseja, vääryyksiä ja epäoikeu­denmukaisuuksia.

Oman taustansa lisäksi Aaltola pureutuu armottomasti ajankohtaisiin eläinky­symyksiin. Miksi ratkaisu pienpetorautoihin astuneelle karhulle aina tappami­nen eikä koskaan auttaminen? Miksi susia metsästetään säälimättömästi? Miksi ylipäänsä ratkaisu jokaiseen eläinongelmaan on aina jonkun eläimen tappaminen? Aaltolan vankasti faktoihin perustuva teksti tekee kyllä harvi­nais­laatuisen selväksi, mikä on se todellinen haittaeläin, jonka toimintaa pitäisi rajoittaa.

Olen varma, että Aaltolan teksti herättää joissain lukijoissa syyllisyyttä, raivoa ja muita epämiellyttäviä tunteita. Aaltola kertoo esseissä, millaista palautetta on vaikkapa somekirjoittelustaan saanut. Nämä tekstit ovatkin varmasti vaikeaa luettavaa, sillä ne saattavat ravistella ihmisen käsitystä itsestään hyvänä ja inhimillisenä ihmisenä. Onko hyvä ihminen todellakin osa tällaista julmuuden, tappamisen ja väkivallan koneistoa? Kirjan sisältö saa takuuvar­masti monen lukijan defenssit siilipuolustukseen. Metsästäjillä aivan varmasti; toiset taas saattavat nyökytellä Aaltolan kuvaamille metsästyksen julmuuk­sille, mutta suhtautua torjuvasti ruoantuotantoon.

Nykyisenkaltaisen toislajisten eläinten tehotuotannon hyväksyminen edellyt­tää joka tapauksessa sitä, että muut eläimet kuin ihmiset nähdään jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisina kuin me ihmiset. Ihmisen ylivertaisuuteen luottavien kannalta on valitettavaa, miten tiede osoittaa jatkuvasti, miten myös muunlajiset eläimet ovat yksilöitä, joilla on mieli, tietoisuus ja monia perinteisesti vain ihmisen etuoikeudeksi katsottuja ominaisuuksia. Aaltolakin puhuu kirjassa johdonmukaisesti eläimistä yksilöinä, tietoisina ja mielellisinä, siinä missä ihmisistä. Puhetapa pistää ensin silmään, mutta tuntuu pidemmän päälle luontevalta.

”Usko mitä tahdot, mutta me olemme eläimiä selvästi älykkäämpiä ja siksi arvokkaampia kuin eläimet.”
Saako kympin oppilas siis syödä seiskan oppilaan?
”Älä saivartele. Ymmärrätkös, kun ihminen on moraalinen. Se tekee meistä erityisen arvokkaita ja antaa meille oikeuden hyödyntää muita eläimiä.”
Me saamme olla väkivaltaisia muita kohtaan, koska olemme niin moraalisia? Eihän tuossa ole mitään järkeä.
”Sinun kanssasi on kyllä mahdotonta keskustella.”

Kaikenlainen sisällöltään tyhjä eläinten hyväksikäytön puolustelu leikataan teksteissä halki, poikki ja pinoon. Luonnossa on kärsimystä, kyllä, mutta ih­minen voi valita olla lisäämättä sitä. Eläimiä on aina tapettu ja syöty, kyllä, mutta niin on myös tehty kaikenlaisia julmuuksia ihmisiä kohtaan ja harva pe­rustelee ihmisten tappamista samoin perustein.

Kesken tämän jutun kirjoittamisen söin aamiaista ja luin samalla Aamulehteä. Sopivasti lehdessä kerrottiinkin poliisin ampuneen Ylöjärvellä karhun, jolla oli pienpetoraudat jalassaan. Tällä kertaa oli sentään konsultoitu Luonnonvara­keskusta ja läänineläinlääkäriä, joten on mahdollista, että eläimelle tosiaan parasta oli eutanasia. Turhan usein hoitaminen on kuitenkin tappamista.

Lapsi, aikuinen tai vanhus voi kasvaa ymmärtämään: me emme ole jumalia, valtiaita tai ainoita älyllisiä ja itseisarvoisia yksilöitä vaan inhimillisiä eläimiä, joilla on vielä paljon opittavaa siinä, miten kohdella ei-inhimillistä sukuam­me.