Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nyt puhutaan Aatos Erkon elämästä ja elämäntyöstä, sodanjälkeisestä Suomesta ja presidenttipeleistäkin. Helmeilevä juoma kuplii herrojen laseissa, mutta se on vain jäävuoren huippua – pinnan alla vasta kuohuukin. Kirjan kansi on kuin lehden ingressi konsanaan, tiivistää olennaisen siitä, mitä tuleman pitää.
Eljas Erkko toimi ennen talvisotaa ulkoministerinä, jolloin Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluja aluevaihdoista Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa. Erkon kannalta raskauttavaa oli myös se, että hänet määrättiin sodan aikana sotavankitoimiston päälliköksi. Näistä asemista ja anglosaksis-läntisestä mieltymyksestään käsin hän jatkoi sodan jälkeen Helsingin Sanomien omistajana tasapainoilua maan sekasortoisessa tilanteessa.
Miehitysuhan alla – ja vielä pahimman pelon hälvettyäkin – valtalehden oli syytä miettiä tarkkaan, mitä naapurista täällä kirjoitettiin. Sotasensuuri oli ollut oma lukunsa, Tiedotustoiminnan tarkastuslaitos jatkoi vielä joitakin vuosia, eikä itsesensuuria saanut unohtaa edelleenkään. Toisaalta elettiin aikaa, josta ei uutisaiheita puuttunut, kun kylmän sodan käymistila ja suurvaltojen vastakkainasettelu kuumensivat tunteita ympäri maailmaa.
Aatos Erkko otti vetovastuun isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1965. Eljas Erkon tapa johtaa oli ollut itsevaltainen mutta vanhaerkkolaisuudessaan myös turvallinen. Aatos Erkon tapa toimia oli erilainen ja olihan aikakin jo aivan toinen, uuden vuosikymmenen nuoriso paloi halusta muuttaa maailmaa. Isänsa tavoin Aatos oli Yhdysvaltain ystävä, mutta Neuvostoliittoon liittyvän tiedon hän suodatti pessimisminsä ja pelkojensa läpi tavalla, jota myös suomettumiseksi kutsutaan.
Erkkojen lisäksi lehden toimittajat eri aikakausilta saavat kasvot ja luovat kuvaa tuon ajan lehtityöstä. Julkinen sana oli olennainen osa Suomen poliittista elämää ja toimittajat otollisia myös salaisen palvelun kontakteiksi. Saattoipa olla, että lumediplomaatin tarjoamissa kahveissa ja konjakeissa olikin kysymys rahakkaasta värväysyrityksestä.
Aleksi Mainion kirjaan tarttuessani en osannut alkuunkaan odottaa, miten kiinnostavan ja herkullisen katsauksen se tarjoaa nimenomaan tuon ajan poliittiseen tilanteeseen. Toki Erkkojen dynastia on kiinnostava ja heillä on suuret saappaansa Suomen taloushistoriassa. He olivat vaikutusvaltaisia persoonia, mielipidevaikuttajia ja heidän suhdeverkostonsa oli laaja. He olivat kaiken tapahtumisen ytimessä kansakunnan valtamediassa.
Tätä taustaa vasten Aleksi Mainio avaa muun muassa presidentinvaalien taustapeliä ja kuka oli kenenkin mies – ja sitten vielä se, mitä asiasta Kremlissä kulloinkin ajateltiin. Pinnan alta paljastuu agentteja ja vakoilijoita, salahankkeita ja tietovuotoja.
Kun sivuilla vilahtelevat CIA ja KGB ja jännitteet värisevät ilmassa, hetken luulee tietokirjan sijaan sukeltaneensa James Bondin seikkailuihin. Erityisen mielenkiintoinen aikakausi kirjassa on Urho Kekkosen aika. Mainiosti, selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettua historiaamme.
