Heti aluksi täytyy myöntää, että sarjakuva on minulle peräti vieras kirjallisuudenlaji, toisin kuin monille muille kirjavinkkaajille; 1980-luvun Pahkasikojen parissa vietettyjen hihitysten jälkeen en ole aikuisten sarjakuviin juurikaan tarttunut. Mutta Petra Tannisen teos erityisherkkyydestä tuntui aiheeltaan niin kiinnostavalta, että päätin kääriä hihani ja voittaa mahdolliset ennakkoluuloni. Ja hyvä niin!
Kirjan keskeisenä hahmona on Juntuseksi nimetty hattupäinen lintu, jolle niin sanotun normaalielämän sosiaaliset tilanteet ovat tuskaa. Henkilöt, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin, ovat usein puheliaita, kyseleväisiäkin, mutta eivät malta jäädä odottamaan hitaasti rakentuvaa vastausta, vaan siirtyvät jo sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Näin Juntusparka jää ulos keskustelusta, sillä hän todellakin pohtii tarkkaan, mitä voisi sanoa, mitä reaktioita mahdolliset vastaukset herättäisivät toisessa – jos minä sanon noin, niin mitä tuo siihen vastaa, ja jos se vastaa niin tai näin, niin mitä minun sitten siihen pitäisi sanoa… Voi, miten tuttua tuo vatvominen, joka sitten pitää sosiaalisesti herkän omissa oloissaan, jolloin häntä saatetaan pitää ylpeänä ja kopeana. Ja omituisena joka tapauksessa.
Sanottavaa tällä herkällä Juntusella voisi olla paljonkin, mutta kun ei niin ei, tilanteet vain ovat liian monimutkaisia. On sitten myös niitä tilanteita, joiden lopputulos on painostava hiljaisuus: kun on vaihdettu tavallisimmat fraasit – hei taas, hyvää kuuluu – niin voi vain todeta, että kaikki on sanottu. – Hersyvää huumoria oli myös siinä ah niin tutunoloisessa ruudussa, jossa ryhmätilanteessa, kenties työpaikalla, ryhmän johtaja ilmoittaa iloisesti: ”Seuraavaksi otetaan tällainen hauska piirileikki, ja sen voisi aloittaa Jun— Juntunen?” Nimeä tuskin muistetaan tai edes tiedetään, mutta piinaavan piirileikin aloittajaksi sentään sopii.
Ihan vaaratonta ei herkkänäkään oleminen ole. Kirjan perusteella on helppo ymmärtää, että Juntunen muistaa sitkeästi kaikki kohtaamansa vääryydet ja kiusat. ”Pelkään, että jonakin päivänä napsahdan lopullisesti”, hän arvelee ja muuttuu sitten mielikuvituksessaan pienestä vaatimattomasta linnusta hurjaksi kostavaksi Hulk-hirviön näköiseksi hahmoksi, jollaisena hän saa ihan uudenlaisen tilaisuuden pohtia, että mitähän ne muut mahtaisivat sanoa. Mutta kirjan loppu on sentään vähän sovittelevampi, uskaltaisikohan sanoa että optimistisempi: Juntunen huomaa, että maailma on avoin ja että hän voi kuitenkin tehdä ihan mitä vain. ”Entäs sinä?” hän kysäisee lukijalta, ja siihen vastaamiseen onkin sitten jätetty monta tyhjää sivua omia ajatuksia varten.
Olihan tämä koskettava elämys. Erityisherkkyydestä puhutaan nykyään paljon, se on melkein jonkinlainen muotidiagnoosi, mutta sosiaaliset tuntosarvet aina ojossa kulkeva ihminen kyllä tietää, onko hän vain muodikas vai jotain syvempää. Kirjan piirrostavasta en osaa paljon sanoa, kuvien arvostelu kun ei ole mitenkään leipälajini, mutta Juntusen hahmo oli yksinkertaisilla viivoilla saatu hyvin moni-ilmeiseksi ja paljonpuhuvaksi.
Kyllä tätä voi lämpimästi suositella itseni kaltaisille lukijoille, joille aikuisten sarjakuva on jäänyt vieraaksi, ja sosiaalisesti herkkä löytää paljon samastusmiskohteita.