Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ah! Mikä kansi.
Eikä sisältökään hullumpi, vaikka aihe ainakin ’cityzencaneista’ saattaisi siltä tuntua. Mennä nyt jonnekin korpeen päätä selvittämään.
Milla Peltonen (s. 1973), joka edellisessään, Paperilla seisova Perkele, otti selvää Hannu Salamasta, tekee nyt selkoa suomalaisista erakoista ja erakkoudesta ylipäätään.
Erakkous on muutakin kuin uskontoon liittyvä munkkius tai luostarilaitos. Lapista suomalaisia erakkoja tietysti ensin on haettava ja sieltä kultamailta heitä myös löytyy, eipä juuri enää montakaan hengissä, mutta menneitä persoonia useitakin.
Ja näistä mananmajoille menneistä kullankaivajista Peltonen kaivaa meille lähteittensä kautta monta mielenkiintoista nimeä: Jaakko Isola – Uuttera ukonkäppyrä; Heikki Pihlajamäki – Miessinmaan kuvernööri, Pellervo Kankainen – Väkivahva veijari; Viktor Koivula – Sitkeä löytöretkeilijä; Albin Tirkkonen – Rahajärven keisari; Pekka Tervaniemi – Surnu-Pekka ja niin edelleen.
Romantiikka on kaukana erakkoudesta ja noista Lapin kultamaista, kaukana suomifilmitunnelmista. Hyvillä mielin, ei katkerin, pääosin he siellä elämänsä taivalsivat. Monta tarinaa, kirjaa ja filminpätkää heistä on julkistettu. Kirjan lopussa on runsas luettelo kirjoista ja katsottavista Areena-dokumenteista.
Löytyy erakkoja muualtakin kuin pohjoisesta, naisiakin, yksineläjiä omasta halustaan, kuten ulkosaariston Dora Siivonen (1926-2017), joka eleli ensin vanhempiensa kanssa ja sitten yksin liki yhdeksänkymppiseksi Lammholmin saarella ainoana vakituisena asukkaana. Yksi esilinkolalainen löytyi Päijänteeltä, kalastaja Toivo Pylväläinen (1894-1979), joka ei hometta, ei mädäntynyttä hätkähtänyt.
”Koreakoivuun tuli kerran ryhmä vierailemaan iltapäivällä. Mökin etupuolella olevalla kivellä makasi lahnanpuolikas auringossa ja kärpäset pörräsivät ympärillä. Vieraat kiirehtivät hätäisesti mökkiin ilmoittamaan, että nyt teiltä on jäänyt kala aurinkoon. Siihen Toivo: – Se on illalla oikein pehmeä syödä.”
Elossa olevia yksineläviä omasta tahdostaan kulutuksen kelkasta pudottautuneita on valtiotieteen tohtori Marketta Horn (s. 1949). Muistanpa: hänhän oli aikoinaan perustamassa Suomineito-ekoyhteisöä Ähtäriin. Nyt hän asuu vähäkuluttajana Luonnonperintösäätiön ikimetsässä Saarijärvellä.
Stefanos-munkki (s. 1951), entinen Ärrä-myyjä, asuu Valtimon Rasimäellä, maalailee ikoneja ja huolehtii tsasounasta. ”En tunne totaalista yksinäisyyttä, kun pyhät ovat seuranani.” Puukarista kirjantekijä pyöräilee Stefanoksen Erkkolaan, nauttii teet sen kesäkahvilassa ja tutustuu näyttelyyn Stefanoksen opastamana. On muina turisteina. Ei ilmaise olevansa se tietokirjailija, joka talvella lähestyi pyynnöin haastattelusta, mutta josta Stefanos kieltäytyi.
Buddhamunkki Martti Anttila (s. 1954), kun vielä tähän esittelyyn mukaan tempaistaan, niin saadaan laaja kirjo jotenkuten esiteltyä: Martti on palannut munkkikierrokseltaan takaisin Suomeen jo vuonna 1978. Intian reissu ei pahaa tehnyt, vaikka jäljet jättikin. Siellä hän eli myös luolassa, jossa ennen oli asustanut leopardi, muttei enää, sen sijaan käärmeitä, hämähäkkejä ja apinoita sai väistellä. Lopulta pimeässä istuen taikka päivänvalossa kävellen tapahtuva meditointi sai riittää. Mies riisui munkinviittansa ja palasi Suomeen. Puolenkymmentä vuotta se elämä kaikkiaan kesti. Sivaritilanne hullunpapereineen oli hänet ajanut tuolle kierrokselle. Nyt hän on valokuvaaja ja steinerkoulun opettajan puoliso, neljän aikuisen lapsen isä.
Pakko vielä mainita myös Sevettijärven puolierakko, yrittäjä Leo, joka osan vuodesta on poissa Sysmästä perheensä parista eheytymässä lapsensa ja lapsenlapsensa kuoleman aiheuttamasta alakulosta.
Eli syitä erakkouteen on monimäärä, mutta erakoksi ei juuri kannata lähteä, jos lähtee pakoon ongelmiaan, näin voin vetää yhteenvedon Milla Peltosen runsasantisesta kirjasta.
Myös kirjan tarjoamasta lähdekirjallisuudesta kiitän – ainakin Torgebyn Juoksijan sydämen aion lukea.