Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Puhuva apina, joka työskentelee syrjäisen yömajan kylpyosastolla ja olutta juodessaan tunnustaa, että osaa varastaa naisilta nimiä? Haruki Murakamin novellikokoelman Ensimmäinen persoona ylivoimaisesti paras pala on toiseksi viimeinen novelli Shinagawan apinan tunnustuksia. Aivan vallattoman mielikuvituksellista menoa – ja silti Murakami kertoo sen aivan kuin se olisi voinut tapahtua. Ehkä olisikin? Tämä maagisen realismin ja fantasian maastoissa kulkeva kerronta on juuri sitä Murakamia, jolle minä sytyn.
Valitettavasti Ensimmäisen persoonan sisään mahtuu tylsempiäkin tapauksia. Karnevaalissa Murakami kertoo viehtymyksestään Robert Schumannin pianomusiikkiin – tai tarkemmin sanottuna hänen kertojansa viehtymyksestä. Ei ole aina ihan niin selvää, kuinka lähelle lukija pääsee Murakamia itseään, ja tämä on yksi koko teoksen kantavia voimia: luemmeko Haruki Murakamista vaiko fiktiivisestä hahmosta nimeltä Haruki Murakami. Yhtä kaikki, piti sanomani, että Karnevaalin lähtökohta ei ole niinkään musiikki kuin kertojan ruma ystävätär. Tämä naisen rumuus nousee jo kiusallisestikin novellin keskipisteeksi. Aika tympeää naiskuvaa Murakami muutoinkin tarjoilee, vaikka peilaakin sitä monissa kohdissa kertojaminänsä nuoruuteen, kokemattomuuteen ja epävarmuuteen.
Ensimmäinen persoona nousee parhaimmilleen apinajutun lisäksi Kerma– ja Charlie Parker Plays Bossa Nova -novelleissa, jossa kertojan arki häiriintyy absurdien kohtaamisten ja tapahtumien myötä. Murakami tarjoilee kokoelmassaan aimo annoksen popmusiikkia, jazzia ja klassista musiikkia, rakkauttaan baseballin seuraamiseen. Nuoruuden nostalgiaa, yllättäviä muistoja. Näkökulma on koko ajan ensimmäisen persoonan kertojan: Haruki Murakamin näköisen ja oloisen miehen. Kepeälukuisen novellikokoelman lukee parissa päivässä. Kannattaa tutustua, jos Murakamista tykkää.
