Atso Haapanen on kirjoittanut aikaisemmin peräti 25 tietokirjaa Suomen sota- ja ilmailuhistoriasta sekä sotaromaaneja ja eräkirjoja. Täytyy kuitenkin häpeäkseni myöntää, etten ollut kuullutkaan hänestä ennen tätä uutta juutalaisvainoista kertovaa kirjaa; ehkäpä sota- ja ilmailukirjat eivät koskaan ole olleet minulle kovin läheisiä, mutta juutalaisuuden ja antisemitismin historia kiinnosti sitäkin enemmän.
Ennen Auschwitzia -kirja sisältää lyhyeen sivumääräänsä nähden hämmästyttävän paljon tietoa. Aluksi siinä kuvataan suppeasti juutalaisvainojen historiaa maailmalla aina antiikista kohti toista maailmansotaa ja holokaustin kauhuja, mutta pääosa teoksesta keskittyy nimensä mukaisesti Suomeen tulleiden juutalaisten vaiheisiin ja pohtii lopuksi sitä hankalaa kysymystä, oliko Suomi omalta osaltaan mukana juutalaisten kansanmurhassa.
Kuten odottaa saattaa, kirja on enimmäkseen varsin karua kerrontaa. Juutalaisia on kautta aikojen pidetty ahneina ja kieroina, kaivojen myrkyttäjinä ja spitaalin levittäjinä, valehtelijoina ja kuitenkin salaisina maailmanvallan haltijoina. Itse uskonpuhdistaja Martti Lutherkin piti juutalaisia röyhkeinä ja vallanhimoisia kirjassaan Juutalaisista ja heidän valheistaan, joka ilmestyi saksaksi 1543 ja käännettiin sitten suomeksikin vuonna 1939; juutalaisten arveltua maailmanvallan salaliittoa kuvasi taas lähes yhtä tunnettu autotehtailija Henry Ford teoksessaan Kansainvälinen juutalainen vuodelta 1920. Myös sen virheelliseksi todistettu ajatus ”Siionin viisaiden salaisista pöytäkirjoista” otettiin aivan todesta Suomessa.
Mutta mikä sitten oli Suomen osuus käytännön antisemitismissä, joka sitten kärjistyi heidän lähettämiseensä natsien keskitys- ja tuhoamisleireille? Tämänhän piti olla kirjan pääasiallinen aihe, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että Haapanen ei sen kuvaamisessa ollut ihan parhaimmillaan, vaan sortui toisaalta vähän sekavaankin luettelomaisuuteen, toisaalta joidenkin yksittäisten henkilöiden kovin tarkkaan kuvaukseen kirjan kokonaisuuden kannalta. Mutta olihan näissä yksittäisissä henkilöissä sinänsä hyvinkin kiinnostavia tapauksia; kirjassa suuren roolin saa lääkäri Walter Cohen, joka kuvataan itsekkäänä rettelöitsijänä ja erivapauksien ruinaajana.
Toisaalta Haapanen kuvaa suomalaisten poliitikkojen suhtautumista täällä oleviin juutalaisiin pakolaisiin. Yleinen suunta oli se, että vasemmistolaiset, kuten Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen, puolustivat heitä, kun taas oikeistopoliitikot, vaikkapa keskustalainen sisäministeri Urho Kekkonen, olivat sitä mieltä, että nämä maahantulijat pitäisi luovuttaa Saksaan.
Hyvin tarkkaan, pieniä yksityiskohtia myöten, kuvataan myös Saksan salaisen poliisin Gestapon johtajan Heinrich Himmlerin käyntiä Suomessa: hän esimerkiksi osti Akateemisesta kirjakaupasta itselleen kirjepaperia, kunhan oli ensin kohteliaasti selvittänyt, ettei Suomessa ole pulaa siitä. Tunnettua lienee, ettei sotamarsalkka Mannerheim ollut erityisen ihastunut natsi-Saksasta tulleisiin vieraisiin, mutta kyllä heille vieraanvaraisia isäntiäkin löytyi runsaasti.
Varsinaisesti Saksalle luovutettuja juutalaisia oli kahdeksan: viisi miestä ja kolme heidän perheenjäsentään; tästähän on kirjoitettu myös toimittaja Elina Sanan ansiokkaassa kirjassa Luovutetut. Luku voi tuntua pieneltä, mutta eiköhän jokainen heistä ollut liikaa.
Lopuksi Haapanen kuvaa suppeahkosti suomalaisten SS-miesten sotarikoksia sekä Suomen juutalaisten taistelua jatkosodassa, siis Saksan rinnalla.
Kuten sanottua, tämä kirja oli toisaalta hyvä, tarkka ja mielenkiintoinen, mutta toisaalta ehkä vähän kiireellä tehdyn tuntuinen. Viimeisenä virkkeenään se kuitenkin mainitsee nykyisessä tilanteessa, jossa äärioikeisto nostaa jälleen päätään, tuiki tärkeän huomion: ”Toivottavasti historia ei toista itseään ja tämä sinnikäs kansa saa lopultakin olla rauhassa.”