Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Rikostutkija Isa Karos on aikeissa lopultakin mennä vihille kollegansa Niileksen kanssa; hääpukuakin sovitellaan ja suhdetta Niileksen tyttäreen Aidaan rakennetaan, joista jälkimmäinen sujuu hyvin, edellinen taas ei. ”Hetken uskoin, että meistä tulisi hyvä perhe”, Isa tuumii, mutta eihän tämä olisi psykologinen dekkari, jos asiat sujuisivat näin mutkattomasti.

Enkelimetsästä on jo kirjoitettu paljon ja enimmäkseen hyvässä sävyssä, eikä ihme: se on sujuvaa jännitystarinaa, jossa rikosjuoni ja Isan henkilökohtaiset demonit kietoutuvat taidokkaasti toisiinsa. Isa ei kaikesta uudesta onnesta huolimatta pysty tietenkään unohtamaan edellisessä liitossaan syntynyttä Edith-tytärtä, joka on löytynyt kuolleena. Edithiä käsitellään melko jännittävällä tavalla tässäkin kirjassa, mutta pääjuonena ovat kaksi nuorta naista, Verna ja Laura, jotka löytyvät hirtettyinä metsässä hääpukuihin puettuina. Ensiksi löytyneen Vernan tapausta pidetään aluksi itsemurhana, mutta kaksi on jo liikaa, etenkin kun keskeiselle epäilyllekin käy hullusti.

Kirjan rikosjuoni on ihan sujuva, kuten sanottu, mutta eniten minua kiinnosti Isan persoonan kuvaus. Hän on kaikesta henkilökohtaisesta onnestaan huolimatta jotenkin synkkä, pessimistinen, ahdistunut ja ehkä myös masentunut. Mutta onhan selvää, ettei kukaan nainen voi unohtaa, että hänellä on ollut lapsi, joka on vielä kokenut niin surullisen kohtalon kuin Edith. Tästä Isa ei ilmeisesti pääse koskaan yli, mikä on psykologisesti täysin uskottavaa.

Ja koska dekkaria lienee nykyään mahdotonta kirjoittaa ilman anonyymin kertojan osioita, on niitä tässä kirjassa varmuuden vuoksi kaksi: Lapsuudessani-niminen muistelma sekä peräti 1600-luvulle sijoittuva Laulu lumesta. Molemmat saadaan lopuksi tietenkin aseteltua kokonaisuuteen, olkoonkin että 1600-luvun tarina tuntuu todellakin aika lailla päälleliimatulta. Mutta paikkansa sekin löytää.

Hyvä kirja siis joka tapauksessa, synkkä ja tummasävyinen ilman tarpeetonta väkivallan roiskuttelua.