Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kiinassa toteutettiin yhden lapsen politiikkaa vuosina 1980–2015, ja sen inhimilliset kustannukset ovat olleet kovat. Jopa 400 miljoonaan tytön syntymä estettiin, ja sen seurauksena maan sukupuolijakaumasta on tullut pahasti vääristynyt: miehiä on noin 30 miljoonaa enemmän kuin naisia. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, joka on jäänyt tällaisten tilastojen varjoon. Niin sanotut laittomat lapset ovat ylimääräisiä lapsia, joiden syntymän vanhemmat piilottivat valtiolta yrittäessään saada haluamansa pojan, tai joskus myös tytön. Tällaisen lapsen kohtalona oli olla perheelleen tarpeeton, taakka ja rasite, joka oli ollut pakko synnyttää ja joka piti myös kasvattaa, Shen Yang kirjoittaa.
Shen Yang tietää mistä kirjoittaa, sillä hän itse kuuluu tähän vähän puhuttuun ja hyljeksittyyn ihmisryhmään. 1980-luvulla toiseksi tyttäreksi syntynyt Shen päätyi ensin maaseudulle isovanhempiensa hoivaan, jotta hänen vanhempansa voisivat välttyä ylimääräisen lapsen myötä tulevilta sakoilta ja sterilisaatiolta. Shenin kannalta ratkaisu ei ollut huono, sillä elämä maaseudulla oli monin tavoin onnellista. Isovanhemmat eivät kuitenkaan jaksaneet vilkasta lasta montakaan vuotta, ja niin Shen päätyi asumaan tätinsä luokse kaupunkiin.
Tästä eteenpäin tarina saa todella synkkiä ja julmia sävyjä. Täti ja hänen miehensä ovat ihannekasvattajista niin kaukana kuin olla ja voi, mutta Shen löytää kaltoinkohtelulle muun syyn kuin silkan kusipäisyyden. Omalla tavallaan myös täti ja hänen sukupolvensa ovat uhreja; he kokivat nuoruudessaan kulttuurivallankumouksen, joka rikkoi kokonaisen sukupolven.
Aivan yksin ei Shen joutunut kärsimään, vaan koulutovereista löytyi myös kohtalontovereita. Lü Yangguang jää mieleen kirjan surullisimpana tarinana. Vakavasti kaltoinkohdeltu poika oli luokkansa priimus, mutta hänen opintonsa päättyivät lopulta hukoun puutteeseen. Hukou on kiinalainen kotipaikkarekisterijärjestelmä, joka määrittää virallisesti ihmisten asuinpaikan ja siihen liittyvät oikeudet. Ihmisten oikeudet esimerkiksi koulutukseen ja terveyspalveluihin riippuvat usein siitä, minkä alueen hukou heillä on. Laittomilla lapsilla ei luonnollisesti ole lainkaan hukouta, koska heitä ei ole virallisesti olemassa. Jos Shenin kasvattivanhemmista haluaa jotain hyvää sanoa niin sen, että he kuitenkin saivat hankittua Shenille hukoun ja siten hänen kohtalonsa on kuitenkin merkittävästi parempi kuin lukemattomien muiden laittomien lasten.
Lopulta edessä on paluu lapsuuden perhen pariin, mutta sieltä ei ole löydettävissä sitä rakkautta, jota Shen on niin kaivannut. Tarina masensi, jopa niin, että jätin kirjan kesken pitkäksi aikaa. Ehkä eniten Shenin kertomuksessa surettaa se, että hänen kaltaisiaan on lopulta miljoonia, mutta heidän tarinoitaan ei ole virallisesti edes olemassa. ”Kuka vielä muistaa meidät vuosikymmenen tai kahden päästä, tai vaikka vuosisadan kuluttua”, Shen kysyy. Silti, Shen on lopulta selviytyjä. Hän sai koulutuksen, jonka avulla hän pystyy analysoimaan kokemaansa ja jopa ymmärtämään sitä katkeruuden kierrettä johon hän ja koko sukunsa on joutunut – ja lopulta se rakkauskin löytyy. Enemmän kuin yksi lapsi on rankka, mutta tarpeellinen tarina ihmisistä, jotka virallinen historia haluaisi unohtaa. Sitä tärkeämpää siis, että niin ei pääse tapahtumaan.