Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun aloin lukea tätä kirjaa, en voinut vastustaa kiusausta tutkia netin syövereistä hiukan tietoja Harri Pystysestä, toimittaja ja kirjailija Venla Pystysen isästä. Kyllä – hän oli muusikko ja sarjakuvataiteilija. Kyllä – hän joutui jättämään ammatikseen soittamisen valtavan esiintymisjännityksen takia. Kyllä – hän ryhtyi sarjakuvataiteilijaksi. Ja kyllä – hän teki itsemurhan alkoholin ja lääkkeiden avulla tyttärensä ollessa alakouluikäinen. Onko tämä kirja sitten autofiktiota? Kirjailija itse sanoo teoksen loppukiitoksissa, että ”tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”. Minusta on tärkeää kunnioittaa kirjailijan näkemystä eikä niin sanotusti tehdä margoteja eli ylitulkita romaania omaelämäkerralliseksi.
Romaanissa on kaksi aikatasoa: toisaalta siinä puhuu aikuinen nainen, kolmen lapsen äiti, ja toisaalta pikkuinen tyttö, noin seitsenvuotias. Aikuinen minäkertoja tuskittelee perheasioitaan, uusperheen kysymyksiä, lasten tarvitsevuutta, traumoja entisestä liitosta ja riitoja nykyisen miehen kanssa. Aivan erityisesti hän pohtii isänsä itsemurhaa, isän ikävää ja samanaikaisia aggressioita häntä kohtaan. Hän puhuttelee kuollutta isäänsä koko ajan suoraan toisessa persoonassa:
”Sinä opetit minut rakastamaan kärsimystä, isä. Sinun takiasi kaaoksesta tuli kotini. Nyt olen rakentanut omillekin lapsilleni pesän tuskaan, ruokkinut heitä epävakaudella ja turvattomuudella.”
Minäkertoja kuvaa uskottavasti ihmistä, joka lapsuudessa kokemiensa traumojen ja valtavan menetyksen jälkeen ei uskalla näyttää tarvitsevansa muita. Hän on varma, ettei kukaan vastaisi hänen huutoonsa. Mutta tietenkin isästä on myös paljon hyviä muistoja. Perhe asuu vanhassa talossa, joka vaatii alituista työtä, mutta isällä on silti aikaa mukaviin puuhiin kertojan ja hänen Oula-veljensä kanssa: hän ostaa vanhan purjeveneen ja ristii sen Psykopaatiksi ja seilaa lasten kanssa, ja iloisissa valokuvissa, joissa eivät näy huolet, masennus ja ahdistus, hän työntää lapsia kottikärryissä hymyillen leveästi.
Nämä lapsuuden kuvat ovat jollain tapaa sydämeen käyviä, koska lukija tietää, kuinka tarina päättyy. Yhtälailla koskettavia ovat nykyhetken kuvaukset: lasten kanssa on usein vaikeaa, vanhin tytär on murrosiässä ja haluaa ripsienpidennystä ja sitä ja tätä, keskimmäinen tyttö uhmaikäinen ja kuopuspoika vain kahdeksan kuukauden vanha vauva. Kertoja kuvaa uuvuttavaa tilannettaan ja vertaa sitä vanhimman lapsen parhaan ystävän perheeseen:
”Iisa on yökylässä Onnellisessa Perheessä parhaan ystävänsä luona. Hän on ollut siellä viime aikoina usein, omakotitalossa, jossa päivällistä ei syödä television ääressä ja jossa riita ei rätise sähkönä ilmassa.”
Kaiken yllä värjyy isän kuoleman varjo, se, että tämä uskalsi hylätä lapsensa ja vaimonsa. Kertoja ajautuu teini-iässä satunnaisiin seksisuhteisiin ja näkee niissä illuusiottomana oman tuskansa:
”Kaipasin silloin rakkautta, voi luoja, että kaipasin rakkautta, isä. Mutta yksikään käsi ei tarttunut käteeni.”
En voi lakata ajattelemasta kuolemaa ei ole varsinainen optimistinen selviytymistarina, mutta silti se kertoo kehityksestä, matkasta läpi valtavan trauman. Sen laatuista tapahtumaa ei pysty koskaan unohtamaan, siitä ei ehkä pysty edes kunnialla selviytymään, mitä se sitten tarkoittaakin. Nähtävästi on vain opittava elämään haavojensa kanssa.
